Sokeripala

Kuinka kirjoitetaan romaani

2011-11-04T12:14:00.021+02:00

Tänä syksynä opetan luovaa kirjoittamista useammassakin paikassa. Kurssit ovat keskenään erilaisia, mutta kaikissa on hauskinta (nimittäin minulle) se kun oppilaat lukevat tekstejään ääneen. Harjoitustyöt ovat monesti tosi kummallisia, koskettavia, pelottavia ja kauniita. Ne eivät ole (vielä) valmiita teoksia, mutta monesti juuri sellaiset rosoiset ajatukset ovat kaikkein kiinnostavimpia.

Eräs opiskelija lähetti minulle kirjoitustyöpajan jälkeen meiliä, jossa hän kysyi muutamaa juttua romaanin kirjoittamisesta. Hänen luvallaan (kiitos Anna!) laitan keskustelumme tännekin, jos täällä vaikka kävisi joku romaanin kirjoittamista kaavaileva lukija. Tämä jutustelu on täysin subjektiivista ja aika pintapuolistakin, joten tätä ei kannata lukea minään oppituntimuistiinpanona vaan yksittäisen kirjailijan näkemyksenä.

Kysymys: Kun kirjoitat kirjan, mistä tiedät missä kohtaa mitäkin tapahtuu? Onko olemassa jokin kaava? Käytätkö Post it-lappuja/muistivihkoa/aikajanaa konkretisoidaksesi tapahtumia, paikkoja ja aikoja? Päätätkö etukäteen, että romaaniin tulee esimerkiksi 12 lukua ja mikä on kunkin luvun pääjuonne vai kirjoitatko vain sattumanvaraisessa järjestyksessä jotakin, jonka sitten myöhemmin lajittelet oikeaan kohtaan?

Vastaus: Metodeita on varmaankin yhtä paljon kuin kirjailijoita, ja työtavat voivat vaihdella myös projektista toiseen. Mitään valmista kaavaa ei oikeastaan ole. Nyrkkisääntönä voisi pitää, että tekstistä pitäisi löytyä alku, keskikohta ja loppu. Klassinen, kolminäytöksinen tarinan kaava on monelle romaanille ihan toimiva rakenne. (Se menee näin: ensin esitellään alkutilanne ja henkilöt ja heidän ongelmansa. Sitten edetään yhä kasvavien konfliktien kautta huippukohtaan, jossa kirjan tematiikka tiivistyy ja juoni tulee huippukohtaansa. Sitten ollaankin lopussa, jossa on erilainen tilanne kuin alussa & päähenkilö on muuttunut sisäisesti.) Tällaisesta tarinan rakenteesta on todennäköisesti paljon esimerkkejä netissäkin ja varsinkin amerikkalaiset ovat kirjoittaneet hyllymetreittin romaaninkirjoitusoppaita, niistä voi löytää selkeyttäviä piirrustuksia.

Tein itse esikoisromaanini täysin ilman ennakkosuunnitelmaa, ja fiksasin rakennetta jälkikäteen. Aloitin alusta ja jatkoin kronologisesti kohti loppua. Tarinan jännite ja huippukohdat tulivat mukaan orgaanisesti ja luontevasti, mutta rehellisesti sanottuna kirja ei ole mikään juonenrakennuksen huippusaavutus. Kirjoittaminen ei ollut silloinkaan täysin sattumanvaraista, sillä pidin tarinan lankoja ja henkilöiden kohtaloita mielessäni ja tein kirjoittaessani niiden suhteen loogisia valintoja.

Toisen romaanini tein yhdessä Anne Leinosen kanssa, ja tällä kertaa suunnittelimme etukäteen henkilöt ja juonen. Kirjoitin suppeat muistiinpanot juonenkäänteistä ja merkitisin erillliselle lapulle mitä kussakin luvussa pitäisi tapahtua, mutta oikeastaan sellainen pienehkö tarina pysyi aika lailla itsestään päässä, kun sen kirjoitti suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Ennakkosuunnitelmien suuret linjat pysyivät, mutta monet yksittäiset kohdat kyllä muutuivat, luvut vaihtoivat paikkaa jne jne.

Se, millaiset muistiinpanot tekee, on varmaan ihan makuasia. Mindmappeja, post-it-lappuja, tarinan rakennekaavioita, aikajanoja, kuvakollaaseja, mitä vaan mikä auttaa.

Kysymys: Mietitkö etukäteen kaikki henkilöt ja heidän ominaisuutensa (luonne, ulkonäkö, sosiaalinen asema jne) vai putkahtaako kirjaan henkilöitä, joita et aluksi ollut lainkaan kuvitellut mukaan?

Vastaus: Riippuu tilanteesta. Itselläni on ollut molempia tapauksia. Kannattaa olla tietysti tarkkana että henkilöitä ei putkahda liikaa tai turhaan. Jokaisella pitäisi olla jokin syy olla mukana tarinassa. Jokaisen pitäisi olla kiinnostava ja jollakin tavoin merkittävä kokonaisuuden kannalta.

Kysymys: Kuinka paljon "raakamateriaalia" esim. yksi kirjan lopullinen sivu vaatii - kirjoitatko vaikkapa Julia Cameronin aamusivujen tapaan pitkät pätkät ensin vain jotain, josta sitten muokkausvaiheessa karsit suuren osan pois ja kenties muutamasta lauseesta pääset uuteen kirjoittamisen alkuun, josta muodostuu lopullinen sivukokonaisuus vai saatko suoraan aikaiseksi suurinpiirtein sellaisen sivun kuin olit ajatellut?

Vastaus: Riippuu tilanteesta. Joskus (aika harvoin) pienet sana- ja lausetason korjailut riittävät. Useammin raakamateriaali on jonkinlainen kehikko, jonka sisällä teen suuriakin muutoksia. Joskus tekstissä ei ole mitään kiinnostavaa, ja silloin hylkään sen kokonaan.

Kysymys: Onko kirjan loppuratkaisu koskaan muuttunut matkan varrella, ts. kirja päättynyt aivan eri tavalla kuin alunperin ajattelit?

Tähän mennessä ei, mutta sekin on aivan sallittua ja joskus se voi olla aiheellistakin. Kirjoitan parasta aikaa tarinaa, jossa oli alun perin tarkoitus, että nainen jättää lopussa miehensä ja lähtee ratsastamaan auringonlaskuun tyyliin Lucky Luke, mutta nyt hän onkin päättänyt pitää miehensä ja ratsastaa silti auringonlaskuun. Toisaalta rakkausjuttu on vain sivujuoni, ja tuntuu ettei tarinan tunnelma kokonaisuudessaan muutu kovin paljon.

Useimmiten käsikirjoitus kirjoitetaan joka tapauksessa monta kertaa uudestaan, joten viime kädessä on ihan makuasia missä vaiheessa korjaa minkäkin osasen. Monille kirjoittajille tarkat ennakkosuunnitelmat ovat suureksi avuksi, toisaalta moni on myös sitä mieltä, että tarina saa villiintyä ihan rauhassa matkan varrella.

Taiteesta ja viihteestä ja hopeatiukusista

2011-10-07T11:12:00.014+03:00

Päivän epistolassa taide ja viihde. Voiko niitä, ja kannattaako niitä, erottaa toisistaan? Toisen viihde on toisen taidetta ja toisinpäin, veteen piirretty viiva, blaa blaa. Mitä te olette mieltä?

Itse erotan taiteen ja viihteen aivan selvästi. Tarvitsen kumpaakin ja kummallakin on tehtävä maailmassa. En välttämättä mieti lukiessani olenko taiteen vai viihteen äärellä, mutta kirjoittaessa huomaa aina kummasta on kysymys.

Viihteen kirjoittaminen on paljon vaikeampaa. Viihteessä on paljon sääntöjä, joita pitää osata noudattaa, mutta sellaisella tavalla että lukija ei huomaa sitä, ainakaan kovin paljon. Jos viihteen merkkipoijut näkyvät, tulos on banaali, ja kukaan ei pidä siitä. Toisaalta viihteen kirjoittaminen on vähän tasaisempaa, prosessi on luotettavampi ja lopputuloksena useammin käyttökelpoista tekstiä.

Taide on maanisimmassa luomisvaiheessa (ensimmäisen käsikirjoitusversion vaiheessa) paljon helpompaa, koska siinä ei tarvitse eikä edes voi ajatella sääntöjä tai mitään muutakaan. Kirjoittaminen on silloin pelkkää avautumista ja antautumista alitajunnalle ja omalle sisäiselle rytmille (sekä universumin laululle ja keijukaisten hopeatiukusille.) Vaikeus on se, että prosessi ei ole oikein omissa hyppysissä eikä lopputuloksesta ei ole minkäänlaisia takeita. Ja lisäksi tämä antautuminen on tietysti hyvin pelottavaa.

Näitä on vähän vaikea sanallistaa. Tietysti kaikenlaisessa kirjoittamisessa on paljon yhtäläisyyksiä, ja lopulta kirjoittaminen on aina puurtamista ja yksityiskohtien hiomista, pelkkiä sanoja, joita pitää sommitella halutun vaikutelman välittämiseksi. Se on aina pedanttia ja asiallista väkertämistä.

Kommenttilaatikossa Tirlittan kysyi voisinko kertoa yhteiskirjoittamisesta ja miten välttää mahdollisia sudenkuoppia. Tässä seuraa nyt kaksi videota, jotka kertovat Rautasydämestä ja valottavan asiaa. Niissä Jan Erola haastattelee Annea ja minua. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että sudenkuopat vältetään sopivalla yhdistelmällä joustavuutta ja päättäväisyyttä.

Jan Erola haastattelee Miinaa

Tässä Anne kertoo, että on joskus jopa käynyt oikeassa rautakaupassa:

Jan Erola haastattelee Annea

Kysykää kommenttilaatikossa jos jokin asia kiinnostaa! Kerron mielelläni lisää, ja niin varmasti Annekin. Olemme myös tavattavissa Helsingin kirjamessuilla 27. -30. lokakuuta.

Kirjoittajakoulun päivämäärät ja kaksi hyvää kirjaa

2011-08-30T10:49:00.027+03:00

Sokeripala on ollut viime aikoina vähän ns. perseestä, koska täällä on ollut lähinnä mainoksia allekirjoittaneen töistä. Pahoittelen, ja kerron vain erittäin pikaisesti, että Vapaa kirjoittajakoulu alkaa 19.9., kurssiaikataulu on vihdoin lyöty lukkoon ja mukaan mahtuu vielä. Tässä ovat opetuspäivämäärät:

ma 19.9.
ma 3.10.
ma 17.10.
ma 31.10.
ma 14.11
ma 28.11
ma 12.12.

Lisätietoa saa Oriveden opistolta. Lisätietoa on myös tuossa pari postausta alempana. Tervetuloa!

Sitten muihin asioihin: Osallistuin viime viikolla Helsingin Taiteiden yössä kirjablogipaneeliin, jonka erikoisuus oli se, että panelistit istuivat näyteikkunassa. Olin sinä iltana kuumeinen ja flunssainen ja legendaarisen univelkainen, ja muistikuvani koko illasta ovat hataria, mutta sen muistan, että esikoiskirjailja ja toimittaja Pekka Hiltunen kysyi, mistä kirjoista aion blogata seuraavaksi. Sanoin, että Jukka Laajarinteen Leikkiminen kielletty -pamfletista ja Antti Nylénin Halun ja epäluulon esseistä. Joten nyt se tulee: Leikkiminen kielletty ja Halun ja epäluulon esseet ovat kumpikin hyvin tärkeitä kirjoja ja voivat muuttaa lukijan elämän (tai ainakin elämää).

Leikkiminen kielletty kertoo valaisevasti lasten oikeuksista tai oikeastaan niiden surkeasta puutteesta. Lapsia kytätään tiukemmin kuin koskaan ennen, heidän ainoan nuoruutensa tuhlataan koulussa ja liian työläissä ja tylsissä harrastuksissa, heitä viedään kodeistaan (huostaanotetaan), huumataan (lääkitään) ja suljetaan erilaisiin laitoksiin. Laajarinteen mukaan nämä "lasten hyväksi" tehtävät toimenpiteet ovat monesti täysin mielivaltaisia, epäoikeudenmukaisia ja julmia. Oikeastaan, jos asiaa yhtään tarkemmin ajattelee, kaikki lapsemme elävät totalitarismissa. Jo lähtötilanne on heille melkoisen epäreilu ja saattaa kaikki uhmaikäisten ja teinien raivokohtaukset ymmärrettävään valoon. Hitaat, tympeät ja huomiokyvyttömät jättiläiset herättävät heidät kesken unien, päättävät mitä ja milloin he saavat syödä ja pukea ja vievät heitä minne haluavat...

Kirjassa on monia hyvin riipaisevia kohtia, esimerkiksi sellainen, joissa huomautetaan, että useimmat adhd-lapset osaavat mainiosti keskittyä, jos he tekevät itselleen mielekkäitä tehtäviä. Miksi vika on lapsen aivoissa, eikö pikemminkin koulussa? Huostaanotoista on myös paljon tiukkaa asiaa. Laajarinne huomauttaa, että monesti huostaanottojen perusteena on koulunkäyntiongelmat eivätkä kotiongelmat. Lopuksi kirjassa ehdotetaan paria juttua paremman ja vapaamman maailman rakentamiseksi: esimerkiksi lapsia pitäisi kasvattaa tunneissa mitattuna vähemmän ja kasvatushenkilökuntaa pitäisi lisätä kunnolla. "Näin aikuisetkin saisivat mielekästä tekemistä ja pysyisivät poissa pahanteosta." Leikkiminen kielletty kertoo eniten kasvatuksen ja koulutuksen ongelmista, mutta samalla koko yhteiskunnasta ja ajattelumme filosofisista perusteista, ja se on erittäin harvinainen ja kaunis kannanotto vapauden, rauhan, rakkauden ja ihmimillisen elämän puolesta. Olen varma, että tämän luettuaan vanhemmat ovat paljon kiltimpiä lapsilleen koko loppupäivän ja ties vaikka loppuelämän! Tällainen kirja on todella tarpeen, koska tätä nykyä julkinen lastenkasvatuspuhe tuntuu peräänkuuluttavan pelkästään kuria ja niitä iänikuisia tärkeitä rajoja.

Halun ja epäluulon esseet sitten. Se teki minuun vielä suuremman vaikutuksen kuin Nylénin esikoiskirja, vaikka kumpikin on samasta puusta veistettyjä (tai niin kuin kustantaja asian esittää: Halun ja epäluulon esseet ei ole vaikea toinen kirja, vaan lisää sitä samaa.) Ehkä se johtui siitä, että täällä kertaa lukukokemukseeni ei vaikuttanut vastaavanlainen mediahuomio, jota Vihan ja katkeruuden esseet sai (hyvästä syystä) osakseen. Nylénin esikoinen oli aikoinaan ikään kuin esiluettu ja pureskeltu siinä vaiheessa kun sain sen luettavakseni.

Halun ja epäluulon esseissä on kiinnostavia tekstejä popista, mutta minusta tärkeintä antia oli ekologiaan ja eläinten oikeuksiin liittyvät esseet. Nylénin ajatuksia on minusta vaikea kuvailla. Yritin kertoa niistä hiljattain eräälle piinkovalle ja monessa liemessä keitetylle kuusikymppiselle ateistiselle feministirouvalle: tämä Nylén on sellainen älykäs ja liekehtivä ajattelija, ja hän on katolilainen ja säälii ja haluaa puolustaa naisia ja eläimiä. Voitte kuvitella tuhahduksen syvyyttä. Ilmeisesti aika moni ateisti on sitä mieltä, että Nylén on ärsyttävä moralisti. Mietin vaan, ovatko he lukeneet hänen kirjojaan.

Minusta uskonnollinen vakaumus yhteiskunnallisten mielipiteiden taustalla on hyvin rehellinen ja ymmärrettävä pohja. Muutenkin Nylén selvittää kautta linjan tosi hyvin oman ajattelunsa ja mielipiteidensä perusteita. Sillä tavalla lukija voi seurata ajattelun logiikkaa; se pitää ikään kuin aina kutinsa (vaikka lukija itse ei allekirjoittaisi sitä). Muistan kuinka riemastunut olin aikoinaan Nylénin esikoiskirjaa lukiessa, kun kirjailija paalutti omia lähtökohtiaan jotenkin tähän tapaan (paitsi kaunopuheisemmin): "minusta on hirveää elää maailmassa, jossa on olemassa miehiä, jotka tappoivat Bambin äidin." Vihdoinkin rehellistä puhetta!

Laajarinteen ja Nylénin kirjat eivät ole kumpikaan täysin pessimistisiä. Niillä on elämää voimistava vaikutus. Kumpikin muistuttaa siitä, että olemassaolon ei ole pakko olla pelkkää eksistentiaalista angstia, passiivista, henkisesti juuretonta sellumista. Voimme aivan hyvin myös vähän ryhdistäytyä ja tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä. Lisäksi kumpikin kirja on melko radikaali siinä, että yhteiskunnallisten muutosten välttämättömyyttä ei perustella rationaalisen järjen, tieteen ja mitattavien asioiden ehdoilla. Silti niitä voi perustella.

Se vielä, että kumpikin on kirjoitettu hienolla ja vetävällä kielellä, ja niiden lukeminen on oikein viihtyisää.

Rautasydämen julkkarit, lukunäyte ja taiteiden yö

2011-08-24T09:14:00.024+03:00

Rautasydän on ilmestynyt ja tässä kaksi ensimmäistä lukua. Romaanimme kotisivuilla on myös tällainen hieno kuva Anne "Tough Bitch" Leinosesta ja Miina "Älä-käy-mulle" Supisesta. (Kuvan on ottanut Toni Härkönen.)

Rautasydämelle pidettiin eilen hyvin söpö pressitilaisuus Cafe Engelin sisäpihalla. Kerroimme yhteiskirjoittamisesta, joka oli yleisön ja kustantajan hämmästykseksi alusta loppuun sivistynyttä toimintaa ja vapaata kaikista arvovaltakiistoista ja hermokohtauksista. Parasta julkkareissa oli se, että eräs tarjoilija alkoi lukea seisaaltaan ja uppoutui kokonaan kirjaan. Täällä on K-blogin raportti tilaisuudesta. Jatkoimme iltaa Helsinki-kirjojen jengin kanssa Glossa. Siellä oli hauskaa ja erityisesti silloin kun Anne kertoi nuoruutensa vaikuttajasta, "Isomuna-Manusta".

Nyt seuraa tiedotus kirjabloggareille ja toimittajille, jos joku teistä sattuu lukemaan tätä. Helsinki-kirjat lähettää mielellään arvostelukappaleita Rautasydämestä kriitikoille ja kirjabloggaajille, ja bloggaajia koskevat tietysti samat säännöt kuin muitakin kriitikoita, eli kirjaa ei ole mikään pakko kehua jos se vaikuttaa kehnolta. Arvostelukappalepyynnön voi lähettää osoitteeseen eetu.alvik at helsinkikirjat.fi.

Rautasydämestä on ollut jo jokunen arvio blogeissa, ja olen rikkonut hieman itsegooglauksen kieltäviä periaatetteitani. Kaikki arvostelut ovat olleet ihania! Olen ollut niitä lukiessani melkein liikuttunut ja tuntenut että kaikella työllä ja vaivalla on ollut merkitystä. Monissa arviossa sanotaan, että Rautasydän on piristävä ja koukuttava välipala, ja se on kyllä hienointa mitä siitä voi sanoa. Arvioita löytyy ainakin näistä:
Luettua
Susan kirjasto
Oota luen tän eka loppuun
Koko lailla kirjallisesti
Järjellä ja tunteella.

Ja vielä yksi juttu. Tervetuloa Akateemiseen kirjakauppaan Helsingin taiteiden yönä 26.8. kello 21.25 kuuntelemaan paneelia aiheesta "Kirjallisuus menee verkkoon". Esimerkiksi Inahduksesta löytyy lisätietoa illan kulusta. Paneelia ennen on monenlaista kiinnostavaa ohjelmaa, mm. Essi Tammimaan ja Tuomas Kyrön esiintymiset.

Tervetuloa Vapaaseen kirjoittajakouluun!

2011-06-14T07:32:00.017+03:00

Nyt seuraa kirjoittajakurssin mainos:

Helsingissä alkaa elokuussa Oriveden opiston järjestämä, uusi kirjoittajakurssi. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille.

Kurssi kestää lukuvuoden ja opettajina ovat lahjakas Seita Vuorela ja minä.

Ryhmä kokoontuu parin viikon välein Kasarmikadulla sijaitsevissa Kansavalistusseuran tiloissa (todennäköisesti maanantai-iltaisin, mutta joka tapauksessa jonakin arki-iltana). Lisäksi kurssiin kuuluu etäopetusta.

Alla on hieman lisätietoa Oriveden opiston sivuilta kopioituna ja lopussa ilmoittautumisohjeet. Näiden virallisten speksien lisäksi voisin vielä mainita tai oikeastaan painottaa, että kurssilla opiskelijat saavat halutessaan paljon varsin antoisaa palautetta omista teksteistään. Kirjoittaminen on hauskaa, mutta joskus vaikeaa, ja eräs tällaisen kurssin tärkeimmistä tehtävistä on rohkaista kirjoittajia omalla, yksilöllisellä tiellään ja raivata henkisiä ja käytännöllisiä esteitä kirjoittamisen ja oman ilmaisun tieltä. Lisätietoja saa Orivedeltä tai vaikka suoraan minulta (miina.supinen at gmail.com). Seita taitaa olla parasta aikaa maailmalla, mutta välitän hänelle tarpeen mukaan kysymyksiä.

Kenelle?

Vapaa kirjoittajakoulu on tarkoitettu niille, jotka haluavat opiskella luovaa kirjoittamista täysin omien tavoitteidensa mukaan. Koulutus soveltuu myös niille, jotka eivät juuri ole hankkineet kokemusta kirjoittamisesta mutta haluavat kokeilla alaa omaksi ilokseen. Myös niille, jotka haluavat hankkia perustietoa ja taitoja myöhempää jatko-opiskelua varten. Alaikäraja 16 v. – yläikärajaa ei ole!

Koulutuksen sisältö ja tavoitteet

Monimuotokoulutus käy hyvin taiteelliseen ilmaisuun suuntautuville aikuisille iästä riippumatta. Osallistuja voi valita runo- tai proosaryhmän tai osallistua kumpaankin ryhmään. Lähiopetuksessa käydään läpi esteettisiä, runousopillisia, lajiteoreettisia ja muita luovaan toimintaan liittyviä kysymyksiä ja tehdään pikaharjoituksia. Myös ennakkotehtäviä voidaan antaa oppitunneilla käsiteltäviksi. Lukuvuoden aikana voidaan myös tutustua kurssilaisten toiveiden mukaan monentyyppiseen alalla julkaistuun kirjallisuuteen lukupiiri-iltojen kautta. Kurssilla ei suoriteta avoimen yliopiston arvosanoja.

Kurssipaikkana Kansanvalistusseuran koulutustila osoitteessa Kasarmikatu 23, Hki. Lähiopetusta on n. 2 iltana/kk (à 4 oppituntia). Lisäksi kurssiin sisältyy maksuton osallistuminen Oriveden Uuden Kirjan Päiviin 18. - 20.11.2011 (15 t).
Lähiopetusten rinnalla on etäopintojaksoja, joiden aikana tehdään kurssin aiheen mukaan kirjoitustehtäviä tavoitteena oman teoksen ensimmäinen käsikirjoitusversio.

Koko vuoden kurssimaksu 290 €. Puolen vuoden maksu 150 €/syksy ja 170 € /kevät.
Maksu sisältää lähiopetuksen lisäksi 16 etäopintokirjeen kirjallisen arvioinnin

Kurssille hakeminen

Tiedustelut, puh. 0207 511 536 Keltto (kirjoittajakoulutus)
Hakemukset lähetetään 26.8.2011 mennessä osoitteeseen
Oriveden Opiston kirjoittajakoulutus, Koulutie 5, 35300 Orivesi tai
Johannes Keltolle sähköpostilla etunimi.sukunimi(at)kvs.fi

Hakemuksen liitteiksi hakijan vapaamuotoinen esittely omasta itsestään ja kokemuksestaan luovana kirjoittajana sekä näytetekstit (5 - 10 liuskaa).

Tässä on linkki Vapaan kirjoittajakoulun sivulle. Vastaavia ryhmiä on Helsingissä useampiakin, ja lisäksi niitä on jokunen Jyväskylässä, Tampereella ja Turussa. Meidän ryhmämme on keskittynyt proosaan, mutta runoudesta kiinnostuneille on hyviä runoryhmiä.

Kursseilla on rajallinen määrä paikkoja, joten ilmoittautukaa pian!

Verkkainen, notkea nallekarhu

2011-06-01T14:47:00.017+03:00

Rautasydämen kässäri on kohta valmis. Anne vaikuttaa tapansa mukaan coolilta, ja minä olen syönyt kaikki suormenkynteni. Kirja menee ennen lomia taittoon ja sen pitäisi ilmestyä elokuun loppupuolella.

Moni on kysynyt millaista on kirjoittaa romaania yhdessä. Se on oikein hienoa. Anne on tehnyt Eija Lappalaisen kanssa useita kirjoja, esimerkiksi juuri ilmestyneen dystopiascifiseikkailun Routasisarukset, mutta minulla on kyseessä ensimmäinen kerta. (Tässä on Annen ja Eijan kirjan hieno kansi, jonka on tehnyt Sami Saramäki.)

On se vähän vaikeaakin. Kahdestaan tekeminen vähentää työmäärää, mutta ei valitettavasti puolita sitä, koska se tuo mukaanaan uusia pulmia. Joskus on vaikea hahmotaa kokonaisuutta, kun toinen vie tarinaa tuntemattomaan suuntaan. Samoin tyylin yhtenäisenä pitäminen on välillä melko tarkkaa puuhaa.

Hyviä puolia on vaikka kuinka. On ollut jännittävää tajuta, että kirjasta on tulossa enemmän kuin osiensa summa. Kumpikaan meistä ei olisi yksin osannut eikä varmaan halunnutkaan tehdä Rautasydämen kaltaista romaania. On ollut ihanaa kun joku toinen ihminen välittää romaanin maailmasta ja henkilöistä yhtä paljon kuin minä. Jokaisesta ideasta ja ongelmasta voi puhua heti.

Tässä eräänlainen minikokoinen Rautasydän - making of -dokumentti, joka antaa jonkinlaista kuvaa yhteistyöstämme. Anne asuu Ristiinassa ja minä Helsingissä, joten tapaamme kasvokkain melko harvoin. Tämä chatti käytiin siinä vaiheessa kun pähkäilimme Rautasydämen erinäisiä romanttisia kuvioita.

Miina: puhtaan romantiikan kirjoittaminen on tosi vaikeaa!

Anne: täähän toimii, höpsöttelet nyt. vähän tuunataan sanatasolla, ettei ole mitään yli-imelää, niin se on siinä

Miina: jaa? toimii vai? eikö oo tylsä

Anne: mukavasti tulee se janne katkaisemaan hyvin alkaneen romanttisen tilanteen. musta tää on hyvin hahmojen oloinen

Miina: no hyvä sit. pitäiskö seksin olla eksplisiittisempää? enempi kuvata sitä varsinaista duunaamista?

Anne: eikös me siitä ajateltu, että yritetään keskittyä tunteisiin. ehkä voi niitä esileikkejä kuvata, ne on kivempaa kamaa
romanttinen, herkkä fiilis saisi säilyä

Miina: Joo, sen pitäis olla erilainen kuin jannen, että ei mitään sellaista pirteää urheilua vaan romanttinen vahva mies joka kohtelee naista kuin kukkaa kämmenellä

Anne: verkkainen nallekarhu mutta notkea kuin mikä. se on zen myös sängyssä

Miina: hän rakasteli minua kuin verkkainen, notkea nallekarhu? HOT!!!

Anne: ei kuulosta kauhean romanttiselta... mutta siis hyvä se on, ei tartte stressata. mä siitä karatekohtauksesta tykkään kans

Miina: mä saan tänään yhdeltä karatekalta neuvot siihen karatekohtaan ja sit rupean katsomaan koko kässäriä

Anne: ole kässärille verkkainen, mutta notkea editoidessasi

Naurettava äänikirja

2011-05-24T14:37:00.010+03:00

Tällainen kaunis äänikirja on ilmestynyt! Sen nimi on Nauravia naisia - 30 kertomusta keskellä elämää. Niitä ovat kirjoittaneet WSOY:n hauskimmat naiset. Mukana ovat muun muassa suuresti ihailemani Sinikka Nopola, Tuuve Aro ja Taina Latvala.

Lukijoina Seela Sella, Anja Erämaja, Sanna Stellan, Maija-Liisa Ström ja Martti Suosalo. Viimeksimainittu lukee novellini Miinus 200 astetta ja kuulostaa totaalisen uskomattomalta sanoessaan: "Nainen oli vahva kuin lohi."

Rautasydän valmistuu!

2011-05-03T09:15:00.021+03:00

Olen kirjoittanut viime aikoina erinomaisen Anne Leinosen kanssa romaania nimeltä Rautasydän. Sillä on nyt kansikin, ja ilmestymispäivä on elokuussa. Teemme kirjaan näinä päivinä viimeistelyjä: se tarvitsee vielä yhden kung fu -kohdan, yhden kosinnan ja oikoluvun.

Rautasydän pohjautuu jossain määrin viime syksynä Me Naisiin kirjoittamaamme Kätkö-nimiseen jakokertomukseen. Se on romanttinen, humoristinen ja seksikäs jännäri, ja minusta on alkanut näyttää siltä, että se kävisi ehkä rimaa hipoen dekkaristakin. Rautasydän sijoittuu kuvitteelliseen Kärmeslän pikkukaupunkiin, joka muistuttaa jonkin verran Puumalaa, paitsi että siellä on hulluna rikollisia ja todella, todella hyvännäköisiä teollisuusvartijoita. Kirjan päähenkilö on herttainen ja rohkea neljäkymppinen nainen nimeltä Sari. Hänellä on rautakauppa, ja hän osaa vaihtaa öljyt autoon ja purkaa ja koota ruohonleikkurin. Eipä ihme, että kaikki rakastuvat häneen ja haluavat käyttää kung fu -taitojaan voittaakseen hänen kiihkeän sydämensä.

Tässä on kirjan kansiluonnoksia. Ne ovat lahjakkaan Laura Nopolan käsialaa. Ensimmäinen muistuttaa melko pitkälle lopullista versiota. Mietimme yhdessä Lauran, Annen ja Helsinki-kirjojen jengin kanssa mitä kannessa pitäisi olla: pienrautaa tai muuta vastaavaa kirjan sisältöön viittaavaa, vihjaus jännityksestä ja vielä selkeämpi vihjaus romantiikasta. Kirjassa on - tai ainakin pitäisi olla - murhien ja vaarojen ja intohimon leiskunnan vastapainona sellainen sympaattinen ja lämmin hehku, ja niinpä päätimme kokeilla, olisiko taustan värittäminen puunvärikseksi ja muutaman hempeilevän elementin lisääminen paikallaan. Mutta asiaa tarkasteltuamme huomasimme, että ensimmäinen kansiluonnos oli paras. Se näyttää sähäkämmältä ja hauskalta. Vai mitä te olette mieltä?

Verenhimo on ilmestynyt!

2011-03-30T21:10:00.011+03:00

Vampyyriantologia Verenhimo on ilmestynyt ja valloittaa maailmaa valtaisalla volyymilla! Sitä on nähty jopa penaaleihin erikoistuneessa Kampin Suomalaisessa korkea pino!

Verenhimon on toimittanut ihana Juri Nummelin ja kirjoittajina on parikymmentä suomalaista kirjailijaa, mm. Juha-Pekka Koskinen, Johanna Sinisalo, Tiina Raevaara, Sari Peltoniemi, M. G. Soikkeli ja vaikka kuka ja minä. Mukana on myös muutama vanha novelli, mm. Mika Waltarin tarina nimeltä Tuijottavat silmät. Nummelin kertoo esipuheessa, että Waltari ja Tulenkantajat olivat aluksi kovastikin innostuneet kirjoittamaan fantasiajuttuja, mutta sitten he varttuessaan muuttuivat tylsiksi asiapenteiksi.

Oma novellini on nimeltään Kuristajakäärme, ja se sijoittuu ränsistyneeseen trooppiseen eläintaloon, jossa on esillä jättiläiskäärme, joka ei suostu syömään lihakania. Paikan omistaa mukava ja leppoisa mies, joka on rakastumassa kauniiseen työntekijäänsä.

Minulla oli novellia tehdessä aluksi vähän vaikeuksia. Tykkään kyllä vampyyreista, mutta minusta alkoi tuntua että aiheesta oli mahdoton keksiä enää mitään innostavaa ja uutta. Vampyyreista kun on kirjoitettu niin paljon. Tuntuu että perinteet ja kliseet kuormittivat aihetta pahasti.

Vampyyrit markkeeraavat - varsinkin nykyisin - lähinnä seksiä, mutta vaikka se onkin niin viihdyttävä tulokulma, en vaan mitenkään saanut näppiksestäni irti seksikstä vampyyrijuttua. Niinpä sitten mietin tematiikkaa pidemmälle ja eri suunnalta. Vampyyrithan ovat siitä hyviä, että ne voivat symboloida melkein mitä vaan. Lähdin miettimään verenhimon olemusta ja miettimään miten epäseksikästä se oikeastaan voisi olla. Ajattelin että vampirismi on myös oikein hyvä metafora riippuvuuksille. Joten sitten kirjoitin vampyyrijutun, joka kertoo rivien välissä kama- ja alkoholiriippuvuudesta ja siitä kuinka se ne tekevät ihmisistä (tai vampyyreista) ankeita kuoria.

En ole ehtinyt lukea vielä itsekään Verenhimoa, paitsi esipuheen ja Johanna Sinisalon hyvän novellin, koska tekijäkappaleet tulivat vasta eilen. Mutta olen saanut sen käsityksen, että se on aika pelottava!

Aaargh.. my eyes! My eyes!

2011-02-20T12:59:00.004+02:00

Kuten huomaatte, olen ensimmäistä kertaa Sokeripalan historiassa muokannut ulkoasua. Ehkä palaamme vielä entiseen minimalismiin... Laitoin sivupalkkiin linkkejä muutamaan blogiin, joita olen itse lukenut ja jotka tulivat nyt äkkiseltään mieleen. Kertokaa lukijat mahdollisten omien blogienne osoitteet, niin lisään ne myös jos niin toivotte.

Helen Fielding ja Sata sivua

2011-02-16T21:58:00.036+02:00

Nyt minulla on työn alla on romanttinen jännäri. Yritän ympäröidä itseni vetävillä romaaneilla, joissa ei ole liikaa sivulauseita. Toivon, että se inspiroisi kieltäni ja säteilisi kässäriin. Niinpä olen lukenut viime aikoina Ernest Hemingwayta ja Helen Fieldingiä. (Tulevan kirjan mainoslause kuuluu: On aivan kuin Ernest Hemingway ja Helen Fielding olisivat saaneet lapsen ja kasvattaisivat sitä Twin Peaksissa!)

Fielding muistetaan reilut kymmenen vuotta sitten ilmestyneestä Bridget Jonesin päiväkirjasta ja sen jatko-osasta, mutta hän on kirjoittanut myös kaksi muuta romaania, Cause Celebin ja Olivia Joulesin ja ylivilkkaan mielikuvituksen. Pidin silloin aikoinaan ihan kohtalaisesti Bridget Jonesista - kukapa ei olisi pitänyt - mutta oikeastaan vielä enemmän tykkään näistä kahdesta vähemmän tunnetusta.

Fielding julkaisi Olivia Joulesin ja ylivilkkaan mielikuvituksen Bridet Jonesien jälkeen. Vastaanotto oli tosi nihkeä. Kriitikot olivat yksimielisesti sillä kannalla, että se oli masentava kökkäre. Myyntiluvutkin taisivat olla aika niukkoja Bridget-kirjoihin verrattuna.

Minusta Olivia lytättiin aivan suotta. Se on ihan yhtä hyvä kuin Bridget, se ei vain vastannut yhtä pätevästi ajan huutoon.

Olivia on näppärä ja huoleton pieni seikkailuromaani, ja itse pidän sellaisista yleensä enemmän kuin chick litistä. Se on ehkä psykologisessa mielessä vähän kevyempää sarjaa kuin Bridget Jones, mutta toisaalta siinä on sitten paljon enemmän kimmellystä ja eskapismia.

Takakannen mukaan Olivia Joules on agenttiparodia, ja sitä kuvaillaan sen suuntaisesti, että jonkinlainen Bridget Jonesin kaltainen tohelo törmäilee 11/9-jälkeisessä terroriskenessä. Mutta ei se ihan sellainen kyllä ole. False advertising, sanon minä!

Alkuun kirja hakee tyylilajiaan. Päähenkilö on välillä höpsö hömppätoimittaja, jolle tapahtuu kaikenlaista noloa, mutta välillä mitä virtaviivaisin ja pätevin seikkailijatar, jolle tapahtuu jännittäviä ja seksikkäitä asioita. Ytimeltään Olivia Joules on kuitenkin ihan oikea seikkailu eikä mikään parodia. Tai no, on se samalla tavalla parodia kuin vaikka James Bond on parodia. Siinä on eksoottisia maisemia, vaarallisia, mutta jotenkin karismaattisia pahiksia, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Googlasin hieman Helen Fieldingin nykyisiä kuulumisia, ja vaikuttaa siltä, että hän ei tee kirjallisessa mielessä paljon mitään. Se on harmi. Luulen, että Bridget Jonesin megasuosio on aiheuttanut Fieldingille pysyvän krampin ja riistänyt maailmalta hyvän viihdekirjailijan.

Mitä te pidätte Helen Fieldingistä? Tai vielä tärkeämpi kysymys. Kuka on 2010-luvun Helen Fielding?

Ja lopuksi voisin vielä kertoa, että vedin tänä viikonloppuna kirjoitustyöpajaa Avain-kustantamossa. Se oli tosi kivaa ja innostavaa, ja osallistujat olivat hyviä. Kurssilla kävi taas ilmi, että joka suhteessa toimivaa ja jäntevää tekstiä voi syntyä nopeasti. Kirjoitusajat olivat kymmentä tai pariakymmentä minuuttia kerrallaan, ja siinä ajassa syntyi monia melkein valmiita pieniä novelleja ja kohtauksia. Kurssilla käytettiin Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen harjoituskirjaa Sata sivua, joka on ehdottomasti tutustumisen arvoinen harrastajakirjoittajille ja ammattilaisillekin. Eräs kurssilaisista oli välillä sitä mieltä, että ohjattu kirjoittaminen tuo mieleen koulun, ja tavallaan, joo, niinhän se vähän saattaa olla. Ihan yhtä hyvä tapa päästä kirjoittamisen rutiiniin kiinni on se, että kirjoittaa ihan mitä vain ja milloin vain. Mutta sitten pitää vain muistaa se, että kanssa kirjoittaa. Eikä esimerkiksi hölmöile täällä netissä niin kuin minä.

Missä pilkut ovat?

2011-01-18T15:55:00.019+02:00

Luen parasta aikaa Olli Jalosen romaania 14 solmua Greenwichiin. Se on hyvin elegantti ja merkillinen ja tuo hieman mieleen Peter Hoegin, mutta en ole aivan varma kannatanko Jalosen kitsastelua välimerkkien käytössä. (Ehkä kannatankin. En ole vielä päättänyt.) Virkkeet ovat pitkiä, ameebamaisia ja joskus virallisen kieliopin vastaisia.

Muistelen, että joskus vuosia sitten joku vaari pahoitti mielensä jonkin romaanin pilkuttomuudesta, pilkutti sen itse ja lähetti takaisin kustantamoon paheksuvan kirjeen kanssa. Asiasta nousi hieman julkista keskustelua. Lopputulema oli se, että proosassa on pilkkuja juuri sen verran kuin kirjailija ja kustannustoimittaja haluavat. (Muistaako joku tämän anekdootin paremmin? Lähettikö se vaari itse asiassa kirjan radio-ohjelmaan?)

Normeja rikkova välimerkkien käyttö tai muu kielellinen kapinointi on tietysti sallittua ja joskus kannatettavaakin, mutta minusta sen pitäisi olla tosi hyvin perusteltua. Välimerkit ovat lukijalle pysähtymisen ja ajatusten keräämisen paikkoja, ja jos niitä on vähän tai ne ovat kummallisissa paikoissa, lukija alkaa rasittua ja ärsyyntyä. Kirjailijalla on tietysti lupa rasittaa lukijaa vaikka kuinka julmasti, ei siinä mitään, mutta ei syyttä suotta, eikä varsinkaan pelkästä kiusaamisen ilosta.

(Huomautan painokkaasti tässä välissä, että en puhu enää Jalosen kirjoista. Niiden mahdollinen rasittavuus on täysin perusteltua.)

Kielen normeja rikkova proosa on hienointa silloin, kun lukija onnistuu omaksumaan kielen logiikan suhteellisen nopeasti ja pystyy lukemaan koko teoksen juuri siinä rekisterissä. Lukukokemus on silloin yhtä aikaa sujuva ja vaativa, ikään kuin monimutkaisen tanssikoreografian puhdas suorittaminen. Luulen että kaikissa hyvissä kirjoissa on ainakin vähän omaperäinen kielellinen logiikka. Jos lukijoiden kokemus siitä logiikasta on nautinnollinen, aletaan puhua siitä myyttisestä "hyvästä lauseesta".

Sain itse aikoinani kielenhuoltokoulutusta toimittajan työn tarpeisiin. Sen takia olen kai omaksunut sen ihanteen, että paras kieli on kristallinkirkasta, tarkkaa ja hyvin selkeää siinä mihin se viittaa. Mutta se on tietysti makuasia. Mitä te olette mieltä, hyvät Sokeripalan lukijat?

Syksyisen säädön satoa

2010-12-21T10:19:00.032+02:00

Tämä on kai ollut Sokeripalan historian pisin tauko, ja nyt te olette tietysti kaikki kadonneet ikuisiksi ajoiksi. Tulkaa takaisin, yritän parantaa tapani!

Syy radiohiljaisuuteen on ollut tietysti taas kova kiire.

Jälkikasvu meni alkusykyksyllä päiväkotiin ja yhtäkkiä auennut aika tuntui aluksi äärettömältä. Ajattelin että ehdin tehdä ainakin päivätöitä, kolumneja, muita lehtijuttuja, tilausnovelleja, kirjoittaa uuden kirjan, joka on parempi kuin mikään koskaan kirjoittamani tai kenenkään muunkaan kirjoittama; lisäksi näytelmän, sarjakuvan ja leffakäsiksen ja aikaa jää ylikin esim. osallistua inhimillisyyteen.

Ei siitä mitään tullut tietenkään. Apatosauruksen maata piti promota aika paljon, ja koko syksyn tuntui siltä, että minua pitäisi olla ainakin kolme. Lisäksi minulle tuli omituisia skitsofreenisiä hetkiä kun sanomalehdistä soitettiin kännykkääni, enkä tiennyt haluaako soittaja haastatella kirjailijaa vai puhua jotain asiallista ja helvetin kiireistä asiaa STT:n edustajan kanssa.

Keskellä syksyä sain pikakeikan kirjoittaa Me Naisiin jatkokertomuksen. Työparinani oli mahtava Anne Leinonen, jonka lääkityksen minäkin haluan. Jatkiksen voi lukea myös netistä täältä. (Tätä kirjoittaessani netissä on kolme osaa viidestä, loput laitetaan myöhemmin.) Jatkiksen nimi on Kätkö ja se on romanttinen ja jännä ja siinä on päästä varpaisiin liskonnahkaan pukeutunut criminal mastermind ja tiukkoihin farkkuihin ja buutsein pukeutuneita seksiobjekteja, jotka kilpailevat päähenkilön suosiosta. Jos joku lukee sen, niin arvostaisimme kovasti palautetta, meillä on nimittäin jatkojalostussunnitelma.

Mainostan myös Turbatorin julkaisemaa absurdia novelliantologiaa Kertomuksia pimeestä, jossa on mukana vaikka ketä hienoja pimeitä tyyppejä pimeillä novelleillaan. Tässä olisi kansikuva, jos blogger suostuisi yhteistyöhön, mutta eihän se suostu.

Apatosauruksen maalla menee hyvin. Siitä on otettu toinen painos ja arvostelut ovat enimmäkseen kiittäviä. Pari viikkoa sitten julkistettiin Runeberg-palkintoehdokkaat ja Apatokin on joukossa! Esikoiseni Liha tottele kuria porskuttaa myös. Siitä otettiin neljäs painos ja luulen, että sille on muodostumassa pienimuotoinen kulttistatus. Kiitos siitä kuuluu teille kaikille, jotka olette lukeneet kirjojani ja suositelleet niitä muillekin. Tunnen olevani etuoikeutettu, koska tosi hyviä kirjoja jää kaiken aikaa katveeseen.

Ensi vuodesta tulee taas erilainen, nimittäin ratkaisin ajankäyttöongelmani sillä tavalla, että irtisanouduin päivätöistä. Pidän itsenäisestä työskentelystä, koska sisimmässäni pelkään ja vihaan ihmisiä, ja suhtaudun muutenkin melko luottavaisesti kykyyni pärjätä freenä, mutta ratkaisu on tietysti suuri ja taloudellisesti riskaabeli. Olen tähän asti pitänyt itseäni toimittajana, joka kirjoittaa harrastuksekseen keksittyjä juttuja, mutta tämä ratkaisu muuttaa vähän painopistettä. Tarkoitukseni ei ole lopettaa toimittajan hommia, mutta tiedän että en olisi tässä tilanteessa ilman Lihistä ja Apatoa.

Nonniin. Anteeksi taas tämä shameless selfpromotion. Loppuun voisin mainita joitakin muitakin kirjoja kuin omiani ihan säädyllisyyden nimissä. Hankin juuri joululomalukemista Akateemisen pokkarihyllystä. Valitsin vuosi, pari sitten ilmestyneitä romaaneita, joita en ole vielä lukenut, mutta joista odotan enemmän tai vähemmän paljon. Lista on tällainen: Antti Hyryn Uuni, Aravind Avigan Valkoinen tiikeri, Hannu Rajaniemen The Quantum Thief (tämä on ilmestynyt tänä vuonna), Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin ja Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa.

Toivotan hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Olisi myös hauska kuulla teidän lomakirjalistoistanne.

Kalseat bitit ja kirjan tulevaisuus

2010-10-31T09:51:00.033+02:00

ETA: Seuraava postaus on luonnottoman pitkä. Käy ensin vessassa ja varustaudu eväin.

Kirjamessuilla oli kaikenlaista hienoa: iPadeja, vampyyrikirjailijoita, uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion edustajia, Lausteen himokämppiä ja miljardi kirjaa ja ihmistä. Signeerasin Apatosauruksen maita ja piirsin dinosauruksia.

Oleellisin anti oli kai sähkökirjapaneeli.

Panelisteista Kai Ekholm ilmoitti edustavansa "kansakuntaa". Hän nimittäin digitoi kulttuuriperintöämme Kansalliskirjastossa. Tekijänoikeuskysymysten takia 1900-luvun kirjallisuutta ei voi digitoida samaan tapaan kuin vanhempia kirjoja. Hän kysyi, haluammeko "me" että 1900-luvun kirjallinen perintö katoaa jäämällä selluloosamuodossa kellareihin hapertumaan, mistä kukaan ei sitä digiaikana jaksa ja osaa hakea. Hyvä kysymys. Kukapa sellaista haluaisi.

Henkilökohtaisesti pidän kovasti biteistä. Olen odottanut e-kirjoja (tai oikeastaan kunnollista e-kirjan lukulaitetta) tosi innokkaasti. Heti kun näyttötekniikka ja uusien kirjojen markkina kehittyy siedettävälle tasolle, siirryn sellaisten käyttäjäksi. Olen lukenut paljon verkkolehtiä ja romaanimittaisiakin tekstejä tietokoneen näytöltä, ja vaikka silmät väsyvät, tiedän että se ei estä omaksumasta tietoa ja nauttimasta tarinoista ja sanataiteesta. Olen käyttänyt hieman iPadia, ja minusta vaikuttaa siltä, että tekniikka alkaa olla lukulaitteissa ihan kohtsillään kohdillaan. Suomalainen e-kirjamarkkina alkukangertelee, mutta oletan että se lähtee pian kunnolla käyntiin.

Olin äärettömän hämmästynyt HS-raadin e-kirjamielipiteistä, joiden mukaan lukulaitteet eivät uhkaa paperikirjaa. Monet kommentoijat ovat myös sitä mieltä, että lukulaite on saatanan keksintö. He ovat minusta suoraan sanottuna tyhmeliinejä, jotka eivät selvästikään erityisemmin pidä lukemisesta. On päivänselvää, että sähkökirja syrjäyttää tuota pikaa paperisen kirjan, aivan yhtä lailla kuin digitaalisesti tallennettu musiikki on korvannut vinyylilevyt. Tottakai osa musiikin kuuntelun ilosta katosi sinä päivänä, kun kuunnelleessa ei voinut pidellä kädessään levyn kantta ja katsella Led Zeppelinin poikien kiharoita, mutta en sanoisi että mitään äärettömän keskeistä katosi. Musiikki on ääniä. Kirjallisuus on sanoja. Vinyylejäkin käytetään ja jopa valmistetaan edelleen, ja varmasti paperisia kirjojakin tehdään tulevaisuudessa, mutta koska monet ihmiset todella pitävät lukemista, kirjankin tulevaisuus on sähköinen.

Paneelissa ei ehditty sähkökirja-ajan tekijäpalkkioihin ja piratismiin, joten siitä muutama tunteenomainen sananen tässä:

Piraattipuolueen mölinää kuunnellessaan kaikki taiteilijat itkevät vitutuksen kyyneliä. Minustakin tuntuu vahvasti siltä, että piraattipuolueen pojilla on jotain henkilökohtaista minua vastaan ja he haluavat viedä leivän lasteni suusta.

Piraatit ovat oikeassa hyvin monessa asiassa, varsinkin siinä, että tiedon ja bittien vapaata kulkua ei voi eikä kannata yrittää pysäyttää, mutta heidän retoriikkansa ja (kuten vaikuttaa) kulttuurikäsityksensä on hölmö, arrogantti ja vääriin olettamuksiin perustuva. In the Pirkinning on äärettömän kiva elokuva, mutta en halua elää maailmassa, jossa se on taideteoksen ylin aste ja mittatikku. Piraattien ehdottamat ansaintamahdollisuudet eivät ole ainakaan nykymaailmassa toteuttamiskelpoisia. Ne perustuvat tilanteeseen, jossa kaikki kirjailijat ovat Dan Brown tai Ilkka Remes.

Ajattelen aina, että piraatit ovat aivan kuin autotehtailijat, jotka tulevat julmasti vittuilemaan hevosmiehille. Hevosmies sitten surullisena harjaa hevostaan ja vuodattaa katkeran kyyneleen, menee kotiin, ja kertoo lapsille, että taaskaan ei ole puuroa.

Kaikesta huolimatta olen melkein vakuuttunut siitä, että kirjoittamalla ja ajattelemalla voi tulevaisuudessakin tehdä jonkinlaista tiliä, vaikka ei ihan samaan tyyliin kuin nykyisin.

Toinen pointti on se, että en koskaan suostu harmittelemaan piraattien julmuutta keidenkään muiden kuin toisten köyhien sisällöntuottajien kanssa. Nimittäin nykyisenkin kaltainen kirjamarkkina riistää kirjailijoita. Kustannusalan ja kirjakaupan alan työntekijät saavat työstään joka kuukausi jonkinlaisen palkan ja lukija saa pienhköllä summalla tai kirjastosta ilmaisksi kaikenlaisia hienoja ajatuksia, mutta kirjailija on edelleen aina vain köyhä.

Pasi Ilmari Jääskäläinen sanoi joskus jossain fb-keskustelussa jotenkin sillä tavalla, että kirjailija on kuin kehitysmaa, jonka luonnonvaroja rikkaat maat käyttävät huoletta hyväkseen. Kirjailijaa riistävät sekä kirjabisnes että (ilmaista sisältöä vaativat) kuluttajat. Suomalaisen kirjailijan keskimääräinen vuotuinen tekijäpalkkiotulo on erään tutkimuksen mukaan 2000 euroa.

Sain hiljattain Apatosauruksen ennakot, jotka ovat suunnilleen saman verran kuin jonkun konttoristin kuukausipalkka, ja hieman lisää tulee joskus pitkän ajan kuluttua, jos Apato myy oikein ilahduttavan paljon. Henkilökohtainen talouteni ei heilahtaisi, vaikka joka ikinen koskaan kirjoittamani kaunokirjallinen kirjain piratisoitaisiin tällä sekunnilla. Hankin rahani muiden kirjailijoiden tapaan monenlaisilla kirjoitustöillä, apurahoilla ja osa-aikaisilla päivätöillä. Kaikilla kirjailijoilla ei ole näin työlästä, mutta useimmilla on, myös niillä lukijoiden rakastamilla, tunnetuilla naamoilla. E-kirjapaneelin vetäjä Tuomas Seppä painotti, että kirjaa eivät tapa e-kirja, vaan huono kirjallisuus. No, voin vain vakuuttaa, että yritämme täällä plantaasilla kasvattaa hyvää sokeriruokoa!

Ja kirjailjan riistosta puheen ollen: nykyiset e-kirjasopimukset ovat kirjailijan kannalta tosi kehnoja.

Minulla oli ilo jutella messulounaalla erään Karjalan Sivistysseuran edustajan kanssa, ja kun kerroin tulleeni sähkökirjapaneelista, hän kysyi miten tulevaisuudessa osoitetaan että koti on kulttuurikoti, jos olohuoneessa ei ole isoa kirjahyllyä. Hän kiteytti minusta sähkökirjavastaisuuden melko hyvin. Ongelma liittyy sisustukseen ja imagon ja identiteetin rakentamiseen.

Asiahan ei liity itse kirjallisuuteen millään tavalla, mutta kyllä minäkin varmaan jään vähän kaipaamaan pölyä kerääviä selluloosametrejä. Olen miettinyt, millainen olisi täysdigitalisoitu unelmakotini. Siellä olisi vain aivan pieni kirjahylly, jossa olisi muutama fetissimäinen kirja, jota voisin kosketella sopimattomasti yksin ollessani. Lisäksi siellä olisi ihana pölytön lukulaite, jossa olisi kaikki kirjat napinpainalluksen päässä. Ja seinillä olisi kirjajulisteita! Kansitaide olisi nimittäin muuttunut julistetaiteeksi. Kirjat ostettaisiin bitteinä, ja lisäksi voisi hankkia kirjan maailmaa kuvittavan kauniin kuvan, jonka voisi laittaa seinälle muistuttamaan lukuelämyksestä ja todistamaan vieraillekin hyvää makua.

Toivotan hyvää päivänjatkoa niille, jotka jaksoivat lukea tämän kaiken, ja siirryn plantaasille.

Helsingin kirjamessujen e-painotteinen ohjelma

2010-10-27T13:59:00.010+03:00

Olen seikkaillut viime päivät Jules Vernen erittäin coolissa ja steampunk-henkisessä kotikaupungissa Nantesissa, enkä ole ehtinyt blogata ajoissa Helsingin kirjamessuista. Nehän alkavat jo huomenna. Tässä viime hetken ilmoitus Apatosauruksen, Lihiksen ja itseni osallistumisesta. Toivotan kaikkia lämpimästi tervetulleiksi kuuntelemaan.

Torstai klo 10.30, WSOY:n lava. Aiheena Apatosauruksen maa, toisen kirjan kirjoittaminen, kirjailijan elämä ynnä muuta mitä siinä lennossa keksimme. Haastattelijana on Taija Tuominen, joka tunnetaan mm. hienosta Tiikerihai-romaanistaan ja taidokkuudestaan kirjoittajakouluttajana. (Hän oli aikoinaan ensimmäinen oikea kirjailija, johon tutustuin, ja hänellä oli suuri vaikutus siihen, että lähetin Lihiksen käsikirjoituksen kustantamoon.) Jälkeenpäin kirjoittelen nimmareita Apatoon, Lihikseen ja mihin vain ruumiinosiin. Signeeraan tietysti muulloinkin.

Torstai klo 15.30, WSOY:n lava. Aiheesta e-kirjat. Apato ja Lihis ovat nimittäin myöskin ilmestyneet sellaisina. Haastattelijana on Esa Silander.

Lauantaina kello 13 osallistun paneeliin, josta ohessa virallinen mainos:

KIRJA TIENHAARASSA – MILLAISIA KIRJOJA VUONNA 2010?
Luetaanko tulevaisuuden kirjat edelleen mieluiten painettuina vai syntyykö rinnalle uusia kirjan muotoja? Uudesta lukemisen ja kirjallisuuden kulttuurista keskustelevat Kirja tienhaarassa -teoksen pohjalta Annamari Arrakoski-Engardt, Kai Ekholm, Marika Kesseli, Yrjö Repo, Miina Supinen sekä Fredrik Rahka ja Tuomas Seppä. Järjestäjät: Gaudeamus, Otava, Kirjakauppaliitto ja Suomen Kustannusyhdistys

Keskustelun tarkoituksena on nostaa esille joitain tärkeitä ja yleisöä kiinnostavia teemoja Kirja tienhaarassa -kirjasta. Esiin nousevat myös keskustelijoiden omat näkökulmat: kirjakauppa, nuoriso ja äidinkielenopetus, kirjailijan työ, lukeminen, kirjasto.

Kuten ylempänä mainittu, Liha tottelee kuria ja Apatosauruksen maa ovat ilmestyneet tänä syksynä e-kirjoina. E-Lihiksen voi ostaa ainakin täältä. Apatoa Akateemisen kummallinen haku ei näytä löytävän.

Taas Turkuun ja taas kaverikritiikkiä

2010-10-12T17:00:00.010+03:00

Seuraa viime hetken mainos! Turussa pidetän tulevana torstaina viehättävä Kirjallinen Salonki, jossa saamme kuulla Anna Kortelaista, Piia Postia, Anna ja Janus Hanskia ja minua. Tervetuloa! Lisätietoa täällä. Tapahtuman mainoksessa on nähdäkseni irtileikattu pää, mutta älkää antako sen häiritä.

Lisää kaverikritiikkejä, tai oikeastaan pikaisia, ei-objektiivisia lausahduksia tuttujen kirjoista:

Helmi Kekkosen novellikokoelma Kotiin teki vaikutuksen vilpittömyydellään ja tyylikkyydellään. Novelleissa kerrotaan tavallisista ihmisistä normaaleissa tilanteissa, ja sellaisesta on hyvin vaikeaa kirjoittaa kiinnostavasti. Kekkonen onnistuu. Tämän kirjan lukeminen vahvistaa elämää.

Tommi Melenderin esseekokoelma Kuka nauttii eniten on minulla vielä vähän kesken. Marko Hautala kuvaili sitä osuvasti sanomalla että Melenderin esseiden lukeminen tuntuu siltä kuin joku avaisi ikkunan tunkkaisessa huoneessa. En ole lukenut mainittavasti kirjailijoita, joita Melender analysoi, saati että olisin koskaan katsonut jääkiekkoa, mutta olen silti saanut paljon ajatuksenruokaa.

Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät on sekin hyvä, ja lisäksi merkillinen. Jääskeläisellä on niin kiehtovan sumuisen eriskummallinen tapa kuvata maailmaa, että melkein hyväksyn sen, että hän nimittää teoksiaan reaalifantasiaksi. Eri lukijat varmaankin löytävät tästä romaanista vähän erilaisia asioita. Minusta siinä puhuttiin paljon arjen ja unelmien välisestä inhottavasta kuilusta.

En kirjoita tällä erää enempää, koska joku on osallistunut rasvasotaan tietokoneeni päällä ja kaatanut näppikselle pullollisen rypsiöljyä ja näppäilystä on tullut työlästä.

Minttukaakaota, Aurajokea ja Kehystä

2010-10-04T08:39:00.013+03:00

Turun reissu oli aika kiva ja esiintyminen meni leppoistasti jutustellen, vaikka - tai siksi - että yleisö oli tosi miniskyylinen. Minun täytyy kai ruveta jakamaan ilmaisia drinkkejä tai karkkia tai käteistä tai jotain yleisön houkuttelemiseksi.

Messuilla oli paljon uusia ja vanhoja tuttuja, joiden kanssa sain mölytä Turun yössä. Aamulla oli elähdyttävää uida hotellin altaassa, kävellä Aurajoen rannalla keltaisten lehtien keskellä ja juoda tasoittavaa minttukaakaota.

Melkein parasta oli istua junassa kotimatkalla ja tutustua saaliseen. Helmi Kekkosen Kotiin, Juha-Pekka Palviaisen Mitä ikinä keksitkin pelätä, Jukka Laajarinteen Kehys, Kevin Wignalin Kuka on Conrad Hirst, Tommi Melenderin Kuka nauttii eniten ja Mark Twainin Vanhaa Välimerta ristiin rastiin.

Jukka Laajarinne juuri kirjoittaa blogissaan, että aikoo lopettaa hygieniasyistä kaverikriitkit. Ehkä minunkin pitäisi. Toisaalta. On vaikea olla tutustumatta kollegoihin, kun heitä kaikkialla hyörii. Näen joskus kolme kirjailijaa yhdellä silmäyksellä, kun katson keittiöni ikkunasta ulos. Joskus saatan ystävystyäkin jonkun kanssa. Sittenhän ei kohta voi enää kirjoittaa mistään mihinkään. Tästäkin satsista voisin kirjoittaa vain Mark Twainista. Kaikkien muiden kanssa olen vähintään vaihtanut ystävällisen sanasen. Mark Twainiakin taatusti hengaisin, jos hän eläisi.

Joten sori vaan, Laajis. Pidin Kehyksestä hyvin paljon. Pidättäydyn kuitenkin enemmistä arvostelmista ja kuvailen teosta:

Kehyksessä on harvinaislaatuinen rakenne, joka juoksee samalla tavalla kuin ajatus. Yhdestä tarinasta kumpuaa aina seuraava. Ikonimaalarin koirasta päästään koiramaiseen Diogeneeseen ja Diogeneen törkeistä tavoista patsaaseen jonka penis liikkuu ja siitä taas älykkäisiin koneisiin ja siitä tietokonepelaajan pizzaan jne jne.

Olin kuullut rakenteesta etukäteen ja se kuulosti minusta vähän työläältä. Ääneenlausuttu mielipiteeni on se, että kaikki kokeilut ovat kannatettavia, mutta käytännössä joskus hieman pelkään niitä, varsinkin jos olen väsynyt ja minttukaakaon elämää ylläpitävä vaikutus on hiipumassa.

No - Kehys ei ollutkaan yhtään työläs. Sitä lukiessa sai kyllä ajatella, mutta ei mitenkään tuskaisesti pinnistellen. Rakenne on itse asiassa niin luonteva, että se jättää melkein paremmin tilaa keskittyä itse asiaan kuin normaalia narratiivia seuratessa. Lisäksi yksittäiset tarinat ovat itsessään painokkaita ja selkeitä.

Mutta se siitä - nyt palaan ruotsalaisen zombiekirjallisuuden pariin, josta pitäisi muodostaa mielipiteitä Imageen.

Ja vielä yksi juttu. Olen saanut palkinnon kipeän mutta ihastuttavan Tyttö sinä olet rätti -blogin pitäjältä. Kiitos! Laitan tunnustuksen eteenpäin Ekovegaanin päiväkirjaan siinä toivossa että pitäjä alkaa nyt sassiin päivittää sitä!

ETA: Tajusin vasta, että palkintoon kuuluu tehtävä paljastaa itsestään seitsemän asiaa ja jakaa palkinto seitsemään blogiin. Mutta en ehdi nyt paljastella, koska ne zombiet hengittävät niskaan. Palaan asiaan seuraavassa postauksessa!

Turun messut ja julkkisten kosminen yksinäisyys

2010-09-30T20:39:00.018+03:00

Apatosauruksen maa osallisuu messuhumuun Turun kirjamessuilla sunnuntaina kello 13.20 Jurtta-lavalla. Sen jälkeen signeeraan Akateemisen standilla. Tervetuloa!

Apatosaurus ja minä kävimme televisiossa viime viikolla säkenöivän Riikka Pulkkisen ja hänen uuden Totta-romaaninsa kanssa. Tässä ja tässä on linkit ohjelmapätkiin. Ne eivät valitettavasti taida näkyä macilla.

Huomenta Suomessa käyminen Riikan kanssa oli silmiäavaava kokemus kaltaiselleni pienelle kirjalliselle kuuluisuudelle. Olen ollut aina - siitä lähtien kun Lihis julkaistiin - onnellinen siitä miten ilahtuneita ja kohteliaan kiinnostuneita "kaikki" ovat minusta ja kirjoituksistani. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että kirjallisuus on tärkeää ja hauskaa ja sen äärellä olo tuo kaikille hyvän mielen.

Kun olin Riikan kanssa liikkeellä, huomasin että jengi oli taas tuttuun tapaan ystävällistä ja mukavan seurallista - mutta ainoastaan Riikalle. Eivät ollenkaan minulle. Minä sain osakseni normaalin ynseää kohtelua, koska huonetta valaisi suuremman julkkiksen hehku. Rupesin aavistelemaan, että ehkä "kaikki" eivät ole koskaan olleetkaan niin ilahtuneita minusta ja kirjoistani. Ehkä "kaikki" eivät olekaan kiinnostuneita Riikasta... Tai Sofi Oksasesta... Tai Madonnasta.... Tai Paavista.... Tai... no, varmaankin tajuatte.

Vihdoinkin ymmärrän miksi julkkikset haluavat mennä tapaamaan toisia julkkiksia vippihuoneisiin yökerhoissa. Se ei johdu siitä että he vastustaisivat ei-julkkisten seuraa, vaan siitä että he epäilevät, että kukaan ei oikeasti tykkää heistä ja heidän projekteistaan.

Samana iltana oli kustantamon banketti, jossa oli kylläkin suuria nimiä, esimerkiksi äärettömän hurmaava Lasse Lehtinen, mutta liikuskelin soolona. Kaikki olivat taas ystävällisiä juuri minulle ja kuuntelivat kohteliaasti kun kerroin laveasti mielipiteitäni Hans Välimäen mustaherukkajälkiruuasta. Tilaisuus pidettiin G8-salissa, joka on vanha tyttökoulu. Juhlasalin seinällä luki suurin kultakirjaimin HERRAN PELKO ON VIISAUDEN ALKU. Jollakin tavalla se lisäsi suunnatonta, suunnatonta, suunnatonta kosmista yksinäisyyttäni.

Pahoittelen sitä, että tämäkin postaus on täysin ulkokirjallinen. Lisäksi pahoittelen sitä, että vaikutan itserakkaalta dorkalta, joka kärsii mielestään julkisuuden paineista. Vakuutan, että tämä on Sokeripalan historian vilpittömimpiä postauksia.

Teesejä aloitteleville kirjoittajille

2010-09-17T08:36:00.013+03:00

Kouvolassa oli taas hauskaa.

Esiintymiseni hetkellä kirjaston toisessa salissa pidettiin epäonnekseni äärimmäisen kiehtovaa, mediaseksikästä epilepsia-aiheista esitelmää, joka veti yleisömassat puoleensa. Minua kuuntelemaan tuli pieni, mutta onneksi söpö yleisö.

Haastattelijani Niilo Sevänen paljastuikin tavallaan tutukseni. Hän on Novan voittaja vuodelta 2007. Olin silloin tuomaristossa. Niilon novellin nimi oli Talven portti ja muistan sen edelleen hyvin: mukavasti old-school-tyyppinen fantasiajuttu, jossa oli kuitenkin paljon omaa kierrettä. Novelli on ilmestynyt Spinin numerossa 2007/3. Sittemmin Niilo on ollut kiireinen muusikon urallaan, päivätöissä ja perheenisänä, mutta voin kertoa sf/f-fanien iloksi, että hän kaaveilee taas uusia kirjallisia projekteja.

Juttelimme aloittelevan kirjailijan taipaleesta ja kerroin omasta tiestäni, joka on ollut ehkä vähän epätyypillinen, koska aloitin fiktion kirjoittamisen vasta aikuisena.

Niilo kysyi tärkeimmät vinkit novellikilpailutekstin laatimiseen. Jaan teesini nyt myös täällä. Ne pätevät tietysti mihin tahansa kaunokirjalliseen teokseen, jonka haluaa lukijoiden silmille.

1. Näytä teksti normaalijärkiselle ihmiselle ja kysy ymmärsikö hän mistä siinä kerrotaan. Varsinkin aloittelijoilla (mutta myös toisinaan kokeneilla kirjoittajilla) on taipumus pihdata tärkeimpiä ajatuksiaan tai jotenkin arkailla niiden kertomista. Tekstin juju voi olla tosi kiinnostava, mutta se on jäänyt täysin kirjailijan päähän; sitä ei kerta kaikkiaan ole löydettävissä paperilta. Tärkeimmät asiat ovat tietysti hyvissä teksteissä rivien väleissä, mutta riveillä pitää olla kunnollisia vihjeitä. Lukijan älyä ei saa koskaan aliarvioida, mutta ei sitä saa yliarvioidakaan - lukijalla ei varsinkaan ole minkäänlaisia telepaattisia kykyjä. Tekstin pitää pärjätä ilman selityksiä ja esipuheita.

2. Tsekkaa oikekielisyys, löyntivirheet ja kappalejaot. Tämä voi olla tylsää, mutta jos sitä ei tee, tekstillä ei ole mitään mahdollisuuksia yhtään missään. Oikeakielisyys täytyy opiskella kunnolla jos haluaa kirjailijaksi, joten tätä vaihetta ei kannata ulkoistaa. (Kielioppisäännöt oppii helposti lukemalla paljon kirjoja. Niitä ei tarvitse välttämättä kovin paljon opiskelemalla opiskella. Lukeminen on tietysti muutenkin ehdottoman tärkeää kirjailijalle.)

3. Poista tekstistä turhat sanat ja lauseet. Jäljelle pitäisi jäädä vain sellaisia sanoja, jotka edistävät juonta tai kertovat jotakin oleellista henkilöistä tai tarinan maailmasta. Samoin suosittelen deletoimaan kaikki fiinit ja koukeroiset lauserakenteet, jos on hiemankaan epäilystä, että tyyli ei ole suvereenisti hallussa. Yksinkertainen teksti on aina "oikein", mutta monimutkaisissa rakenteissa ja on paljon ansoja. Sitten kun selkeä kieli on hallussa, on helppo lähteä kokeilemaan ja irrottelemaan. (Jos edes haluaa. Yksinkertainen(kin) on kaunista.)

4. Aiheen valinnassa täytyy kuunnella uskollisesti omaa sydäntä ja päätä ja kirjoitaa täsmälleen siitä mistä itse haluaa. Edes omia lempikirjailijoita ei kannata (tietoisesti) jäljitellä. Jos luottaa omaan henkilökohtaiseen visioonsa, lopputuloksena on useimmiten teksti joka koskettaa lukijoitakin. Tämä on erikoinen paradoksi ja siitä on paljon esimerkkejä. Muistan kuulleeni, että Kari Hotkainen oli aikoinaan melkoisen varma, että ketään paitsi häntä itseään ei voi kiinnostaa Juoksuhaudantien aihe (joka oli asuntokauppa) ja hän empi kirjoittaa siitä. Juoksuhaudantiehän kosketti tunnetusti koko Suomen kansaa. Saman ilmiön olen huomanut monet kerrat omien juttujeni kanssa. Apatosauruksen lukijapalautteen perusteella moni on pitänyt paljon pikkuisesta novellista nimeltä Timanttinappi. Se oli juttu, jonka olin ajatellut jättää koko kirjasta pois, koska se tuntui niin henkilökohtaiselta ja triviaalilta, ja olin varma että kukaan muu kuin minä ei ajattele sellaista. Mutta nyt onkin käynyt ilmi, että kaikki väsyneet äidit tietävät täsmälleen mistä siinä puhutaan.

Siinä kai ne tärkeimmät viisauteni.

Esiintymisen jälkeen ohjelmassa oli pikainen walk on the wild side Kouvolan yöelämässä. Asemaravintolan baarimikko tutustui uuteen teokseeni ja kiinnostui erityisesti Kinin ex libriksestä. Siinä on alaston könsikäs.

Kotimatkalla junassa luin Metro 2033:a. Siinä on heti alkuun mutanttirottien hyökkäys.

Kouvolaan!

2010-09-14T09:33:00.012+03:00

Tervetuloa torstaina 16. syyskuuta kello 18.00 Kouvolan kirjaston Mediamajaan. Juttelen siellä kirjoittajan elämästä ja työstä ja vastaan yleisön kysymyksiin.

Tilaisuutta emännöi Kini Laine, joka on tunnettu hauskoista ja rennoista kirjailijailloistaan. Mukana on myös Niilo Sevänen (johon minulla ei ole ollut aiemmin kunnia tutustua). Tarkoituksemme on kertoa vinkkejä ja rohkaisun sanoja kirjoittamisesta kiinnostuneille.

Olen kovin innostunut juuri tämän tapaisista esiintymisistä. Se johtuu ehkä siitä, että en ole nauttinut juuri ollenkaan kirjalijakoulutusta tai kurssitusta harrastajakirjoittajavuosinani, ja minulla on kaihertava tunne, että olen jäänyt jostakin hauskasta paitsi.

Odotan myös innokkaasti, että pääsen matkustamaan junalla ja lukemaan rauhassa. Likeltä pitäisi tupsahtaa syksyn scifikirjojen vedoksia juuri sopivasti: Vladimir Gluhovskin Metro 2033 ja Hal Duncanin Muste. Jälkimmäinen on 650-sivuinen, joten nyt joku voisi tilata minut pian esitelmöimään Lappiin.

Tässä linkki tapahtuman facebook-sivulle.

Deleted scenes

2010-09-09T11:25:00.012+03:00

Vietän nuhaista päivää kuuntelemalla Pet Shop Boysia ja siivoamalla tietokoneeni dokumenttikansioita. Olen löytänyt ilokseni monenlaisia pikku tekstejä, joita en edes muista kirjoittaneeni. Osa ei ole edes paskoja! (Osa on.)

Yksi akvaarioaiheinen novelli on itse asiassa niin hyvä, että aion hillota sen tulevaa käsittelyä varten. Novellin ainoa ongelma näyttäisi olevan Martti Joenpolven novellikilpailu-tasoinen synkkyys. Itseänikin alkoi vähän lukiessa jo ahdistaa. Kaikki akvaariokalat kuolevat, vanhemmat eivät ymmärrä mitään ja sitten isä syökin yhden kaloista. Olen kai kirjoittanut sen jonakin unettomana, demonien riivaamana yönä Apatosauruksen maata varten, mutta en olekaan sitten halunnut sitä päivänvalossa mukaan.

Lisäksi löytyi mm. Vesi-ilmapallo-niminen novelliaihio, jota muistelen todellakin tarjonneeni mukaan Apatoon. Rakas ja viisas kustannustoimittajani jätti sen kuitenkin rannalle. Hän sanoi, että alku toimii, mutta loppu ei. Tällainen se alku on:

Barbin kengät olivat kai jääneet isän ja äidin makuuhuoneeseen. Halusin mennä etsimään, mutta ovi oli lukossa.
"Sanna", äiti huusi sisältä, "nyt ei saa tulla sisään!"
"Avatkaa! Barbin kengät on siellä."
"Ei!" isä huusi. "Mene leikkimään!"
"Miksen mä saa tulla sisään?"
"Olemme sukupuoliyhteydessä!"

Dinosauruskisan voittajat

2010-09-02T20:33:00.007+03:00

Voittajan valitseminen monien hienojen dinosaurusten joukosta on ollut äärettömän vaikeaa, varsinkin kun dinosauruksiksi luetaan myös saksalainen pappi ja valkoposkihanhi. Kilpailua kunnioitti osallistumisellaan myös kaksi aitoa dinosaurusta, joista toinen ehdotti voittajaksi ex-tyttöystäväänsä ja toinen itseään.

Kiitos kaikille loistavista ehdokkaista ja perusteluista! Voittajaksi valikoitui....

...Pterodactylus!

Tässä nimimerkki Ptero perustelut: "Ehdottomasti paras dino on Pterodactylus. Alasimen muotoinen pää ja muutenkin hieno goottilainen ulkomuoto. Lentävä dinosaurus muistuttaa meitä siitä, että evoluutio toimii maalla, merellä ja ilmassa! Ptero rulettaa!"

Sokeripalan raati arvostaa erityisesti voittajan tervettä itsetuntoa!

Toisen Apatosauruksen maa -niteen voitti arvonnassa Rooibos. Pyydän Pteroa ja Rooibosta lähettämään yhteystietonsa osoitteeseen miina.supinen at gmail.com. Ilmoittakaa samalla jos toivotte omistuskirjoituksen itsellenne tai jollekulle toiselle tai jos toivotte kirjan ilman signeerausta.

Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistumisesta!

Dinosaur Death Match

2010-08-21T13:19:00.009+03:00

Apatosauruksen maa on viimein saapunut ilahduttamaan aikalaisiaan! Suosittelen sitä kaikille luettavaksi ja sisustuselementiksi. Olen hehkuttanut kirjan kaunista ulkoasua täällä ja facebookissa ad nauseum ja lupaan lopettaa pian. Mutta vielä kerran: ihastuttava on!

Haluaisin taas järjestää pienen lukijakilpailun teille Sokeripalan lukijoille. Kilpailukysymys on:

Mikä on paras dinosaurus ja miksi?

Paras dinosaurus (tai oikeastaan parhaat perustelut) palkitaan Apatosauruksen maa -novellikokoelmalla. Toinen nide arvotaan kaikkien vastaajien kesken. Jättäkää vastaukset kommenttiosastoon ja laittakaa oikean nimenne sijasta nimimerkki. Vastausaikaa on elokuun loppuun asti. Ilmoitan voittajat syyskuun alussa ja pyydän heidän osoitteitaan.

Apatosauruksen maata on esitelty jo kahteen otteeseen yleisölle. Kirjakauppiastilaisuudessa Katajanokan kasinolla Apatoa pitchasi Jari Tervo, joka väitti aivan pokkana, että siinä on paljon suorasukaista seksiä. (toivottavasti kukaan ei nyt pety kauheasti.) Hän myös kysyi olenko feministi ja kertoi että seksin ylipapittaren viitta olisi nyt vapaana otettavakseni. Jäin vähän miettimään keneltä viitta on jäänyt vapaaksi. Anja Snellmannilta ehkä?

Bulevardin kirjakaupassa juttelin Helmi Kekkosen kanssa muun muassa Lihiksen ja Apatosauruksen huumorista. Siinä on toinen viitta, jota joskus hieman oudoksun. Useimpien lukijoiden mielestä tarinani ovat hauskoja ja kustantamokin markkinoi kirjojani humoristisina, mutta en ole hassu kovin tietoisesti. Minulla on ilmeisesti ylläni humoristin viitta, mutta luulen itse että päälläni on jokin asiallinen pomppa.

Kirjatorstain virallisen osuuden jälkeen pidimme ihanan piknikin Ruttopuistossa. Joimme kuohuviiniä ja söimme voileipiä ja vaaleanpunaisella ja vaaleanvihreällä kuorrutuksella koristeltuja piparkakuja. Kaikki vetivät kauheat lärvit ja pussailivat toisiaan!

Sinikka Vuolan ottamassa kuvassa saurukset nauttivat Ruttopuiston tunnelmasta.

Making of Apatosauruksen maa -bonuspostaus

2010-08-15T20:00:00.013+03:00

Uusimman tiedon mukaan Apatosauruksen maa on painettu perjantai-iltana, joten oletan sen saapuvan Porvoosta ihmiskunnan pariin ensi viikolla. Apaton virallinen ilmestymispäivä oli 5.8. joten se on eittämättä vähäsen myöhässä. Pikku viivästykset ovat tuikitavallisia, eikä niistä kannattaisi kiukustua saati kiukutella, mutta Apato-ressu on kokenut jo aiemminkin monia vastamäkiä ja viivytys ottaa minua päähän. Eräs nimettömänä pysyttelevä lähde WSOY:n sisältä totesi painon kuhnustelusta seuraavaa: "Täysin loogista. Mitä järkeä on painaa kirjoja, kun ei niitä ole täällä ketään tekemässäkään." Kuten kaikki tietävät, tämä on tosi ankea syksy WSOY:lle.

Siivosin kotosalla pölyistä paperipinoa ja löysin vihon, johon olen aikoinaan brainstormannut novellikokoelmani nimeä. Apatosauruksen maa -nimi ei ollut mikään itsestäänselvyys, vaikka se on tuntunut jo pitkään ainoalta oikealta. Kirjoitin vihkoon päähän pälkähtäviä sanoja eräällä automatkalla siltä varalta, että osuisin kultasuoneen. Näin jälkeenpäin tarkastellessani huomaan, että niistä harva olisi hyvä nimi yhtään minkäänlaiselle teokselle. Muutama on aika hauska, mutta ei viittaa mihinkään kirjan sisällössä. Ehkä minun - tai jonkun teistä rakkaista Sokeripalan lukijoista - pitäisi joskus tehdä teos jonka nimi olisi Rakkauden robotti. Vielä parempi ja kryptisempi teos olisi S/S Hattu.

Tällaista vihkossa lukee:

Oma rotta
Kaikki pelastettu
Pilvimetsä
Viidakkokoti
Ihmiset/tavarat
Posliinirobotti
Rakkauden robotti
Käärme ja sammakko
Myrkkysammakko
Boa
Surullinen
Iloinen
Apatosauruksen maa
Kotigalaksi
Saurus ja galaksi
Dinosauruksen suudelma
Hämähäkki ja skalpelli
Maalimaa
Kaalimaa
Katkera tilitys
Kultamunat
Sädehtivä iho
Kaksi valoisaa päivää
Valo merkitsee sielua
Nahkalamppu
Suurten liskojen metsä
Liskometsä
Liskometsän sankari
Kuu aurinko tähdet
Vituttaa
Hassu hattu
S/S Hattu
Tästä ylös
On valo vihreä
Turistin muotoinen
Allergisten lasten kaupunki
Allerginen madolle
Ihmiselle allerginen
Allerginen ihmiselle ja madolle
Pelkäätkö näin isoa rottaa?
Paha kakku
Sateenkaaren päässä on multaa
Paholaisen kakku
Osapäivä
Satupäivä
Nukkumatin huuto
Vittu ei tästä tule mitään

Lisää apatojuttua

2010-08-07T08:40:00.006+03:00

Apatosauruksen maa on tiettävästi tällä viikolla kaupoissa. Tarkkaa päivää en tiedä, eräs huhu väittää että torstaina.

Tässä Elina Warstan sunnittelema kansi. Se on niin hieno, että jos sisältö osoittautuu lukijan puntarissa paskaksi, niin ei paljon haittaa, koska kokonaisuus jää joka tapauksessa plussalle. Elina ja minä odotamme jännittyneinä, että saamme nähdä kannen luonnossa. Tähän asti se on ollut olemassa vain luonnoslehtiöissä ja tietokoneen ruudulla.

Sisällöstä: Apatossa on noin parikymmentä lyhyttä tarinaa ja ne kertovat mm. töistä, rakkaudesta, taiteesta, epäonnistumaan tuomitusta kaaoksenhallinnasta, syntymästä, kuolemasta ja siitä että toiset ihmiset ovat helvettti (ja taivaskin).

Apaton voi ostaa esimerkiksi täältä.

Apatosauruksen maa on Helmin kirjatorstain aiheena Bulevardin kirjakaupassa 19. 8. kello 17.30. Tervetuloa paikalle! Olen siellä haastateltavana, vastaamassa kysymyksiin ja signeeraamassa kirjaa.

Raportti kuumasta Jyväskylästä

2010-07-19T09:06:00.019+03:00

Kävin kuumassa ja kosteassa Jyväskylässä.

Novellikisa Kuultavat oli sympaattinen tapahtuma, novellit hyviä ja keskenään erilaisia. Kilpailun voitti Tiina Raevaaran novelli Gordonin tarina kokoelmasta En tunne sinua vierelläni. Sen voi nyt kuunnella täällä. Pidin suuresti Gordonin tarinasta; siitä jäi samanlainen jälki kuin toden tuntuisesta unesta. Yleisön suosikki oli Eeva Rohaksen Aprikoosit. Aprikooseja en valitettavasti kuullut, koska olin vielä junassa kun se luettiin, mutta tekijä kuvaili sitä näin: "Mies ja nainen ovat rannalla ja lähtevät hakemaan hedelmiä. Sitten tulee kauheaa väkivaltaa!" Aprikoosit ilmestyy syksyllä Keltaiset tyypit -kokoelmassa.

Keskisuomen kirjailijat kestitsivät illalla novellisteja viinillä ja keitolla Kirjailijatalon terassilla. Keskustelimme trooppisessa yössä mm. Bader-Meinhofin sublimaatiosta lyriikan keinoin, naiskirjalijoiden representaatiosta mediassa ("ja sitten se kuvaaja sanoi: "Laitas ne kädet puun ympärille! Jalka tonne! Pillu tonne!") ja apurahoista.

Viikonloppuna piipahdin vielä Finnconissa. Monta kiinnostavalta vaikuttavaa ohjelmanumeroa jäi taas väliin muun säädön takia - kaikki sanoivat, että (esimerkiksi) kunniavieras Ellen Kushner oli mahtava, mutta ehdin kuulla vain pari sointua hänen maagisesta kitarastaan. En ole lukenut edes Kushnerin kirjoja, mutta ne ovat kuulemma hyviä. Saara Henriksson kuvailee niitä näin: "Ne ovat tosi hyviä ja sitten vähän sellaisia tyttöjen kirjoja. The Fall of the Kings on äärettömän eroottinen."

Nuortenkirjapaneelissa haukuimme Stephenie Meyeriä ja ylistimme Aili Somersaloa ja Tove Janssonia. (Kaikki olivat sitä mieltä, että muumit sopivat lähinnä aikuisille). Eija Lappalainen kertoi yleisölle, että hän tekee parasta aikaa kirjasarjaa Anne Leinosen kanssa ja sarja muistuttaa hieman Suzanne Collinsin jännää Nälkäpeliä. Utelin Sari Peltoniemen tekeillä olevasta kirjasta iltabileissä ja sekin kuulosti hyvin jännältä. Mutta en ole varma haluaisiko hän, että kailotan siitä täällä.

Nyt olen taas kotona ja kolumnin ja antologianovellin deadlinet nostavat päätään. Sitten kun ne on tehty, pöytä on pitkästä, pitkästä aikaa puhdas kaunokirjallisista projekteista. Se tuntuu äärimmäisen vapauttavalta ja innostavalta, vaikka voi tietysti olla että tunnen kohta järkyttävää kosmista tyhjyyttä.

Hyvät oletetut lukijat! Kertokaa jotakin lisää Jyväskylästä, jos olette olleet siellä! Tai vaikka muista kesäisen Suomemme hyvistä kulttuuritapahtumista.

Apatosauruksen maa on valmis!

2010-06-22T21:17:00.010+03:00

Olen sijoittanut viimeisenkin pilkun Apatosauruksen maahan häikäisevän älykkään kustannustoimittajani Samuli Knuutin kanssa. Kirja lähtee nyt painoon ja sen pitäisi ilmestyä elokuun alussa.

Apatosauruksen maasta tuli hauska ja paikoitellen vähän karmiva. Apato on tyyliltään ja rakenteeltaan erilainen kuin esikoisromaanini Lihis; simppelimpi, monipuolisempi ja ehkä jotenkin linjakkaampi. Alunperin ajattelin, että kirjoittaisin ison romaanin, jonkinlaisen Lihis 2.0:n, mutta nyt olikin aika tehdä pieni ja kompakti tarinakokoelma.

Apaton tekeminen oli valehtelematta vittumaisen rankkaa. Olosuhteet kirjoittamiselle olivat aika kehnot ja uiskentelin välillä kirjailijana melko syvissä vesissä. Ilmeisesti toisen kirjan tekeminen on useimmille vähän tällaista.

Kirjoitin Apaton tarinoita aikana, jolloin kustantamoni WSOY oli järkyttävässä myllerryksessä. Se on tietysti vaikeuttanut minunkin työtäni ja kaikkien muidenkin, jotka ovat olleet mukana tekemässä Apatoa. Kirja ilmestyy sesonkina, joka jää historiaan WSOY:n murheen syksynä.

Södikan tilanteesta ja massiivisista irtisanomista on riidelty paljon julkisuudessa, enkä tietenkään tiedä kustannusalan muutoksista tai organisaation sisäisistä asioista tarpeeksi osoitellakseni syyttäviä sormia tai viisastellakseni siitä miten hommat pitäisi hoitaa. Tiedän vain että olen kaikkien muiden tapaan surullinen.

Mutta Apatosaurus on joka tapauksessa pian maailmassa ja siitä tuli aika jees!

Jos ken on Jyväskylässä 14. - 15. heinäkuuta, toivotan lämpimästi saapumaan Kuultavia-kilpailuun, jossa joukko tänä vuonna julkaisevia novellisteja lukee ääneen uutta tuotantoaan. Minä luen novellin nimeltä Kitkerä - aistimellinen teos.

Kuultavien jälkeen Jyväskylässä onkin sitten Finncon, joka on taas täynnä mielenkiintoista ohjelmaa. Minulla on ilo olla lauantaina iltapäivällä nuortenkirjapaneelissa, jossa on mukana myös muun muassa kunniavieras Sari Peltoniemi.

Sherlock Holmes Suomessa

2010-06-15T08:39:00.016+03:00

Ajatusten Tonava Juri Nummelin on toimittanut taas hauskan kirjan.

Minulta on mukana novelli nimeltä Kirotun purjelaivan tapaus. Se on mahdollisimman uskollinen Holmes-pastissi, mukana on vain aavistus parodista viritystä. Halusin kokeilla Arthur Conan Doylen tyylin jäljittelyä, vaikka se ei ollut edellytys ja kirjassa onkin monenlaisia vetoja. Yhdistävä tekijä on se, että Holmes-tarinat liittyvät jollakin tavalla Suomeen.

Tämä proggis oli minulle tosi mieluinen. Olen ollut suuri Holmesin ystävä jo vuosia ja punonut mielessäni useita teorioita ja lisäjuonia Holmesin tarinaan, esimerkiksi sellaisen, että Holmes ja Moriatry ovat sama henkilö. Kirotun purjelaivan tapaus ei tosin esittele tätä teoriaa.

Valmentauduin lukemalla jonkin aikaa pelkkää ACD:a (ja välillä vähän Holmes/Watson-slashia). Monesti luin ennen nukahtamista ja jatkoin lukemista unessa. Kun kielen rytmi ja tarinoiden tunnelma olivat valmiina sormenpäissäni, kehitin rikosmysteerin, pengoin hieman tausta-aineistoa, häiritsin Merikeskus Wellamon tutkijoita ja naputin jutun melkein yhdellä istumalla. Tälläkin kertaa kävi niin, että juoni alkoi elää kunnolla vasta kun pääsin näppikselle.

Kirjan on kustantanut Turbator, ja sitä saa kustantajalta tai luullakseni Akateemista tilaamalla. Mukana on monia hyviä kirjoittajia, esimerkiksi Juha-Pekka Koskinen, joka juttelee Holmesista omassa blogissaan.

Aika keksiä mielipiteitä

2010-06-02T11:17:00.010+03:00

Hei taas pitkästä aikaa. Mitä kuuluu? Apatosauruksen maalle kuuluu hyvää. Kirja on nyt oikovedosvaiheessa eli viittä vaille valmis. Kantta suunnittelee lahjakas Elina Warsta, joka teki Lihiksenkin kannen.

Olen sopinut kirjan tiimoilta jo joitakin haastatteluja ja yritän parasta aikaa formuloida aiheesta ajatuksia ja mielipiteitä. Olin unohtanut miten työlästä omasta tuotannosta puhuminen olikaan. En tiedä itsekään kovin tarkkaan mistä ja miksi kirja tuli.

Sain hyvää harjoitusta, kun lahjakas Leena Parkkinen teki minusta mainosjutun WSOY:n Bulevardi-lehteen. Juttu on kiva ja advertoriaaleissa on sellainen mukava puoli, että omia puheitaan voi jossain määrin perua jälkeenpäin jos ne vaikuttavat tyhmiltä kirjallisessa muodossa.

Ajattelin joskus, että olisi hienoa, jos joku haastattelisi minua ja voisin puhua painetussa sanassa älykkäitä, mutta nyttemmin, kun sellaista todellakin tapahtuu, huomaan, että se on melko kauheaa. Toimittajien kanssa on hauska puhua, mutta jutut kertovat aina jostain kummallisesta hyypiöstä joka on tehnyt omituisen kirjan. Jutut ovat täynnä epätarkkuuksia ja epäolennaisuuksia.

Kaikki tuntemani kirjailijat jakavat tämän kokemuksen. Johanna Sinisalo on kirjoittanut siitä hauskan jutun vuosia sitten. Se löytyy täältä ja on ehdotonta luettavaa kaikille tuleville kirjallisille tähdille.

Allekirjoitan Sinisalon jokaisen sanan. Taiteilijaa jauhetaan hirvittävällä, hirvittävällä tavalla median säälimättömissä hampaissa. Aina kun kaksi julkkiskirjailijaa kohtaavat, he ruikuttavat tästä.

Minäkin ruikutan, mutta toisin kuin monet, en koskaan syytä toimittajia mistään. Olen tehnyt vuosia kulttuuritoimittajan töitä ja tiedän miksi jutut ovat sellaisia kuin ovat. Myötätuntoni on pikemminkin toimittajien puolella.

Toimittajat eivät ole yleensä tyhmiä tai ilkeitä. Sen sijaan heitä ei kiinnosta (eikä saakaan kiinnostaa) kirjailijan imagoprojekti. He ovat aina vain lukijoidensa puolella. Jos haastateltavan ego saa kolauksia jutun takia, se on eräänalainen collateral damage, jolle ei voi mitään. Journalistin ohjeiden ensimmäisellä sivulla sanotaan, että journalistista päätösvaltaa ei saa antaa toimituksen ulkopuolelle. Toimittajalla on yleensä parempi ymmärrys siitä mikä lukijoita kiinnostaa kuin haastateltavalla.

Plus että toimittajilla on useimmiten kiire. Jotkut kirjailijat pahastuvat siitä, jos toimittajat eivät ole lukeneet heidän kirjojaan, mutta niin se vain menee. Kaikki tuntemani toimittajat lukevat vapaa-aikanaan paljon työhön liittyviä kirjoja, mutta he eivät ehtisi koskaan nukkua, haastatella ketään tai kirjoittaa juttuja, jos he lukisivat kaiken.

Lisäksi on niin, että myönteisetkin jutut omasta itsestä tuntuvat oudoilta. Haastateltavat toivovat usein korjauksia moniin pikku yksityiskohtiin, joita he itse pitävät hyvin merkittävinä, mutta joita kukaan muu ei edes huomaisi.

Ja sitäpaitsi kirjailijat! Aina voi perustaa blogin! Omassa blogissa voi kehua omaa tuotantoaan mielin määrin! Esimerkiksi tämä äskettäin mainittu Apatosauruksen maa! Se on aivan äärimmäisen hyvä!

Arvonnan voittajat ja Roald Dahlin kauhea lapsuus

2010-03-01T09:45:00.010+02:00

Liha tottelee kuria -pokkarin voittivat arvonnassa Night Crawler ja Hreathemus! Onnea voittajille ja kiitos kaikille hyvistä vastauksista. Aion kokeilla noista monia, mutta EN Rasputinia ENKÄ Kikkaa sängyssä. Mikä teitä vaivaa, Marko ja Annelina?!

Voittajat - voisitteko lähettää osoitteenne sähköpostiin miina.supinen at gmail.com? Kertokaa samalla jos haluatte omistuskirjoituksen itsellenne tai jollekulle toiselle.

Asiasta toiseen eli Roald Dahliin. Luin äskettäin hänen omaelämäkerralliset teoksensa Poika ja Yksinlentoon. Nyt minua kiinnostaisi lukea Dahlin lastenkirjoja ja novelleja uusien tietojeni valossa. Olen lukenut monia Dahlin kirjoja vuosien mittaan ja muistelen että ne ovat aika makaabereja. Yllättävää kyllä Dahl vaikuttaa muisteluksissaan kaikkea muuta kuin makaaberilta mieheltä. Hän on oikein mukavan tuntuinen. Vähän leuhka ehkä, mutta ovathan ne hänen omat muistelmansa. Olin aina kuvitellut, että Dahl olisi ollut sellainen Batmanin Jokerin tyyppinen persoona. Ehkä muistan ne lastenkirjat rajumpina kuin ne olivatkaan?

Tavallaan Poika antaa paljonkin psykologisoinnin mahdollisuuksia jos miettii sitä miksi Dahlin kirjoissa on niin paljon hirviömäisiä aikuisia. Pojasta nimittäin noin puolet käsittelee sitä, kuinka opettajat, rehtori ja vanhemmat oppilaat hakkasivat Dahlia ja hänen kavereitaan kepillä sisäoppilaitoksessa. Dahl kertoi, että hän tuntee edelleen sydämensykkeensä takapuolensa arvissa, jos istuu pitkään paikallaan. Loput kirjasta kuvasi sitä, kuinka Dahlille ja hänen kavereilleen tehtiin kitarisanpoistoja ja muita lääketiteellisiä toimenpiteitä ilman puudutusta.

Yksinlentoon kertoo Dahlin vaiheista toisen maailmansodan lentäjäsankarina. Sotaa kuvataan sellaisena vähän rankempana ja ankeampana partioretkenä. Ehkä se todella tuntui siltä sen ajan brittinuorukaisista? He olivat selvästi hyvät tutut kärsimyksen ja mielivallan kanssa jo ennen sotaakin.

Yläasteen englanninopettajani yritti tuputtaa minulle aikoinaan luettavaksi alkuperäiskielistä Poikaa englannin oppimisen nimissä. Yrittiköhän hän vihjata, että minun pitäisi käyttäytyä paremmin tunnilla?

Liha tottelee kuria -arvonta

2010-02-22T10:07:00.011+02:00

Romaanistani Liha tottelee kuria on ilmestynyt kolmas painos!

Kirja julkaistiin alunperin syksyllä 2007 ja se löysi niin hyvin lukijansa, että myi tasaisen tappavaa vauhtia varsinaisen sesonkinsa jälkeenkin. Toista painosta on tällä hetkellä noin sata kappaletta jäljellä, mutta mistään kirjakaupan hyllyltä sitä ei ole voinut enää aikoihin bongata. Nyt kirjasta on tehty pokkariversio.

Haluaisin lahjoittaa pari kappaletta Lihistä teille Sokeripalan lukijoille, jos joku ei ole sitä lukenut tai vaikkapa haluaisi antaa sen lahjaksi. Juliastan siis pienen lukija-arvonnan alkaneeksi!

Kysyn: Mikä on parasta taustamusiikkia kuntosalitreeniin, seksiin ja/tai sisustamiseen?

Kaikki jotka vastaavat tähän Lihiksen teemoja syleilevään kysymykseen kommenttiosastolla ovat mukana arvonnassa. Laittakaa vastaus anonyyminä ja nimenne sijasta jokin nimimerkki. Ilmoitan maaliskuu alussa kaksi voittajanimimerkkiä, jotka voivat meilata minulle osoitteensa. Lupaan lähettää pokkarin vaikka kuuhun asti. Osallistukaa sankoin joukoin!

Olen suorittanut romaanini pitkän hännän kunniaksi myös hieman egogooglausta. (Yritän yleensä välttää sitä, koska siitä tulee äärettömän dorka olo koko loppupäiväksi). Löysin pari Lihis-kritiikkiä, joita en ollut aikaisemmin huomannut. Yhteiskuntapolitiikka-lehden Katja Heikkiläisen arvostelu on hyvin kattava ja punnittu ja siinä on löydetty kirjasta vaikka mitä hienoja nyansseja. Arvostelussa kerrotaan aika paljon juonesta, joten jos joku haluaa tutustua kirjaan aivan puhtaalta pöydältä niin ehkä sitä ei kannata lukea. K-blogin arvio on ilahduttava, koska siinä sanotaan, että Liha tottelee kuria oli iloinen yllätys ja parempi kuin maineensa. (Lihis on kautta aikain kärsinyt siitä, että sen synopsis kuulostaa hieman idiottimaiselta.)

Kirjoja, joita voi lukea yhdellä silmällä

2010-01-30T11:58:00.006+02:00

Vietän nykyisin päiväni enimmäkseen pienehkössä huoneessa 3 ja 1-vuotiaan kanssa. Tilanne asettaa suuria laatuvaatimuksia kirjallisuudelle.

Mitään kunnollista ei kannata yrittää lukea. Siitä seuraisi vain järkyttävä vitutus. Jos virke on pitkä, sitä ei pääse koskaan kerralla loppuun, ja jos kirja herättää jonkin tunteen tai ajatuksen, sitä ei ehdi käsitellä mielessään. Lukeminen keskeytyy yleensä kymmenen sekunnin sisällä. Jos lukurauha kestää kerrallaan useita minuutteja, alan epäillä että lapset ovat tuhoamassa kiinteistöä ja joudun keskeyttämään tarkistaakseni asian.

Yhdellä silmällä luettavien kirjojen laatuvaatimukset ovat nämä:

a) kirjan pitää olla jollakin tavalla mukava, kiinnostava, jännä tai hauska ja siinä pitää olla hyvä, eteenpäinvievä poljento tai juoni, niin että sen pariin tulee aina vain palanneeksi
b) lauseiden pitää olla lyhyitä ja kielen loogista ja yksinkertaista
c) kirja ei saa sisältää syvällisiä tai vaikeasti omaksuttavia ajatuksia
d) kirja ei saa olla missään nimessä kovin hyvä, koska silloin tunnen halua keskittyä siihen (huomaan joskus, että jos alan tosissani pitää jostain kirjasta, suljen sen heti ja jatkan vasta kun lapset nukkuvat)

Lehtiteksti, elämäkerrat ja simppelit tietokirjat toimivat hyvin. Kaunokirjallisuus on hankalampaa, koska sen pitäisi olla tavallaan hyvää, mutta sitten ei kuitenkaan liian hyvää.

Tällä hetkellä luen John Croganin kirjaa nimeltä Marley ja minä, ja se kertoo laimeahkosti, mutta tavallaan ihan kivasti labradorinnoutajan ja sen omistajien elämästä. Olen lukenut myös Karen Marie Mooningia, Marian Keyesiä, Holly Blackia, Helen Fieldingiä, Charlaine Harrisia ja joskus, kun univelka on aivan mieletön, olen lukenut Nora Robertsia. (En tajua miksi paljastan tällaista internetissä. Saatan kuulla korvissani kuinka auktoriteettini Imagen kirjakolumnistina murenee.) Myös Stephen King, Josephine Tey ja Quentin Patrick toimivat, ja monet muutkin, mutta nämä tulivat ensinnä mieleen. Luin vähän aikaa sitten Robert Harrisin Haamukirjoittajaa, mutta tykkäsin siitä niin paljon, että säästin sen iltalukemiseksi rauhallisempiin hetkiin.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa jostakin kirjanystävästä hirvittävältä kirjallisuuden alentamiselta ja pyhäinhäväistykseltä. Miksi lukea kirjoja, jos ei pidä niistä? No. Asiahan on niin, että mielummin luen jotain kuin en mitään. Luulen, että käytän kirjoja nyt vähän samaan tapaan kuin jotkut telkkaria. Siis sillä tavoin, että kirja on yleensä kotona auki, ja vilkuilen sitä vähän muiden hommien ohessa. Ja iltaisin luen pelkästään timantinkovia, älyllisiä klassikoita. TIETYSTI.

Jos joku osaa suositella simppeleitä ja hyviä, mutta ei liian hyviä kirjoja, niin vinkit olisivat hyvin tervetulleita!

It's alive...!

2010-01-22T11:17:00.005+02:00

Tervehdin teitä, arvoisat Sokeripalan lukijat. Jos teitä enää on. Pahoittelen hiljaisuutta.

Olen ollut kiireinen kirjoittamisen ja elämän kanssa ja Sokeripala on jäänyt paitsioon. Pian alkoikin jo tuntua siltä, että tänne olisi niin paljon kiintoisaa raportoitavaa, että postauksesta tulisi kilometrin pituinen. Kuka sellaista jakasaisi lukea? Ja sitäpaitsi minun piti laittaa tiskit koneeseen ja kirjoittaa novellikokoelma. Ja bloggaamiskynnys vain kasvoi.

Mutta nyt aion jatkaa niin kuin ei mitään.

Ja sen sijaan että rasittaisin teitä kilometrin pituisella raportilla urastani kirjaillisuuden säkenöivällä alppipolulla, kirjoitan lyhyesti tilaustöistä ja vuorovaikuuteisuudesta.

Kirjoittajapiirini tapasi hiljattain Tampereella, ja Leinosen Anne kertoi eräästä kirjailijaystävästään (en ole ihan varma haluaisiko hän, että kerron hänen nimensä internetissä, joten en kerro - voit paljastaa itsesi jos satut lukemaan tämän ja haluat.) Hän oli mennyt kustantamoonsa ja esitellyt kymmenen ideaa ja pyytänyt kustantajaa valitsemaan sen mistä he haluavat romaanin. Kustannustoimittaja oli valinnut ja kirjailija oli ruvennut hommiin.

Tämä anekdootti jakoi kirjoittajapiirimme mielipiteitä. Osan mielestä se kuulosti kätevältä tavalta aloittaa romaani. Osan mielestä ei. Rupesimme sitten puhumaan Mike Pohjolasta, joka kehittää vuorovaikutteisista kirjaa, jossa lukijat voivat päättää kesken matkaa mihin tarina vie. Osa kirjoittajapiiristämme tuumi että viimeistään silloin taiteilijuus ja kaunokirjallisuuden kirjoittamisen keskeinen idea kärsii. Minusta ideassa saattaa olla kyllä puolensakin.

Mitähän te hyvät Sokeripalan lukijat (olettaen että teitä enää on) olette mieltä tämän tapaisista taiteellisen työn rajoista?

Työrauha

2009-10-30T09:59:00.004+02:00

Olen taas naputellut savu päästä nousten kaiket vapaahetkeni ja nyt naisia miellyttävä tarina on valmis ja lähetetty tilaajalle. Siinä on villihevosia, pahoja kakkuja ja komea karjapaimen. Vampyyreita en valitettavasti saanut sopimaan.

Apatosauruksen maa on ollut hieman vastatuulessa ja julkaisuajankohta on edelleen vähän epäselvä. Kyllä se kaiken järjen mukaan melko pian saatetaan kansiin, mutta parempi, etten sano enempää ennen kuin sydänveri, jolla kustannussopimukset allekirjoitetaan, on kokonaan kuivunut.

Tekeillä on taas yksi tyttöjen novelli, jossa ei saa esiintyä alkoholia eikä eksplisiittistä seksiä, ja pari kiinnostavaa antologiaprojektia.

Eräs ystävällinen toimittaja kysyi minulta alkuviikosta tuntuuko minusta WSOY:n kirjailijana, että minulla ei ole työrauhaa. No, minullahan ei ole työrauhan häntääkään, koska olen mennyt lisääntymään, mutta sehän ei ole millään tavalla kustantajani syy. Vakavasti puhuttuna tästä WSOY:n hässäkästä haluaisin sanoa vain sen, että yksi argumentti julkisessa keskustelussa on ollut tosi tyhmä. Nimittäin se, että Sofi Oksasella ei ole oikeutta rääpöstellä kirjailijoiden ongelmia, koska on itse niin menestynyt, kiitos Södikan. Oksanen on menestynyt pääasiassa oman työnsä ansoista ja toisekseen on ihailtavaa että menestynyt kirjailija pitää pienempienkin puolta.

Käytännössä, kustantajasta riippumatta, kustannusmaailma on melkoisen höhlä paikka kirjailijan kannalta. Bisnes toimii läpi talouden nousu- ja laskukaudet sellaisella logiikalla, jossa kustantajat ja kirjakauppiaat onnistuvat tekemään rahaa, mutta kirjailijat eivät. Raha ei ole tietenkään useimmille kirjailijoille tärkein motivaattori, ja vain hyvin harvat ja rohkeat uskaltavat jättää toimeentulonsa pelkän luovan kirjoittamisen varaan. Mutta kaikille kirjailijoille on tärkeää, että kirja löytää lukijansa. Itselläni on käynyt onnellisesti, koska Lihis löysi yleisönsä ja liikkuu edelleen, mutta monet hyvät kirjat jäävät pimentoon. Ne julkaistaan aivan kuin tyhjyyteen. Jonkin ajan kuluttua kustantaja ilmoittaa, että kirjailija voi itse ostaa painoksen tai sitten kirja menee Kirjatorien alennuslaarien kautta paperinkeräykseen.

Tuhansien zombien maa

2009-09-22T20:33:00.006+03:00

Pieni kaupallinen tiedote:

Elävää lihaa himoavat kalmot ovat nousseet haudasta ja aloittavat Suomen valloituksen!

Ensimmäinen suomalainen zombitarinoiden kokoelma kokoaa yhteen sellaisia kirjoittajia kuin Miina Supinen, Mike Pohjola, Harri Erkki, Petri Salin ja Jussi Katajala. Tiedossa on perinteistä zombimenoa, mutta myös ärhäkkää poliittista satiiria ja epäsovinnaista irrottelua!

Tämä oli juuri ilmestyneen Tuhansien zombien maa -antologian takakansiteksti. Kustantaja on Turbator ja toimittaja Juri Nummelin. Muut kirjoittajat ovat Petri Laine, Rimma Erkko, Heikki Nevala, Jesse Kartes, Johannes Sohlman ja Tuomas Saloranta. Kannen kuva on Mika Myyryn.

Minulta on mukana pieni novelli nimeltä Miten se ihmisen tappaa. Se on ilmestynyt aikoinaan Usvassa ja sen voi lukea myös täältä. Kirjoitin sen jo vuosia sitten, ennen kuin olin aloittanut esikoisromaanini tekemistä. Novellin zombius taitaa olla vähän katsojan silmässä, siinä edes yritetä syödä kenekään aivoja. Muut kirjoittajat laittavat sitten veripalttuakin pöytään!

Saurus vs. rotta

2009-08-06T09:51:00.010+03:00

Olen pähkäillyt koko kesän uuden lyhytproosakirjani nimeä. Kirja ilmestyy vasta joskus ensi maaliskuussa tai huhtikuussa, mutta markkinointisyistä sillä pitää olla nimi jo nyt. Nimien etsiskely on minusta yleensä hauskaa ja kiehtovaa, mutta tällä kertaa se on ollut vaikeaa, koska itse kirja on vasta puolitekoinen.

Kirjasta tulee nyt sitten Apatosauruksen maa. Kuulitte sen esimmäiseksi täältä ettekä Kirjasanomista! Olin jo päättänyt ja runnonut läpi ajatuksen, että kirjasta tulisi Oma rotta. Mutta päivää ennen katalogin painoon menoa lähdin juomaan kuohuviiniä lyyriikko- ja prosaistikuntamme creme de la cremen kanssa. Creme de la creme oli yksimielisesti ja painokkaasti sitä mieltä, että nimiehdokkaiden first runner up - Apatosauruksen maa - on paljon parempi kuin Oma rotta.

Kotona kysyin vielä läheisiltä ja muusilta mielipidettä ja hekin olivat sauruksen puolella. Totesin, että Rotta oli kai sitten se kuuluisa darling, joka pitää tappaa. Apatosauruksen maa kuvaa kieltämättä paremmin kirjan sisältöä, tunnelmaa ja (siinä toivon mukaan olevaa) outoa kauneutta. Myönnän sen itsekin, ja olen nyt hyvin tyytyväinen.

Mitkä teistä, hyvät tätä postausta lukevat henkilöt, ovat hienoja kirjan nimiä? Minusta hyviä nimiä ovat mm: "Säkenöivät päivät" ja "Have Spacesuit, Will Travel". Nämä tulivat nyt mieleeni, koska kumpikin kirjoista on lukulistallani. Ensimmäinen siksi että se on tiettävästi hyvä, toinen siksi, että George R. R. Martin kertoi Finnconissa, että melkein jokainen hänen sukupolvensa sf/f-kirjailijoista on saanut alkuperäisen innostuksensa juuri siitä nuortenkirjasta.

Kesäisiä tapahtumia

2009-06-30T08:48:00.005+03:00

Viime viikonloppuna osallistuin kirjoittajapiirimme tapaamiseen Leinosen Annella. Oli hauskaa ja inspiroivaa. Julkaisemattomien käsikirjoitusten lukeminen on aina kivaa. Kirjat ovat silloin vielä villejä ja vapaita, ja niissä on kiehtovia rönsyjä ja höpinöitä. Vaikka kyllähän ne tietysti paranevat aina uudelleenkirjoittamisella.

Olen saanut etuoikeuden lukea etukäteen myös Tuuve Aron romaanin nimeltä Yöstä Aamuun. Se ilmestyy syyskuussa ja on viekas, vähäeleisen hauska ja omalaatuinen.

Kansien välistä olen lukenut Jules Barbey d'Aurevillyn ja Antti Nylénin teoksen Dandyismistä ja George Brummellista. Tuntui kuin olisi lukenut jostain marsilaisen elämästä.

Kirjoittamani novelli on nyt ilmestynyt Miss Mixissä. Se on kauhuromanttinen tarina, jossa kuutamo paistaa mielisairaalan kaltereiden takaa ja vangittu neito kaipaa mystistä rakastajaansa. Kuvitukseksi on valittu ilmeisesti kaksi Sabrinan Boys, boys, boys -videon extraa, joista toinen on krapulassa ja toinen irstailee vielä kännissä. Go figure.

Siinä nämä viimeaikaiset kirjalliset tapahtumat.

Ilmeisesti edellisen postaukseni guruilu oli liian törkeää hybristelyä, koska kirjoittamisen jumalat ovat lyönteet minut maahan. En ole kirjoittanut mitään käyttökelpoista varmaan kuukauteen. Toivon, että olen nyt tarpeeksi nöyrtynyt, koska deadlinet häämöttävät horisontissa.

Motivaatiopuheenvuoro tuleville kirjailijoille

2009-05-19T10:07:00.016+03:00

Kommenttiosastolla Sanna kysyi kantaani kahteen wannabe-kirjailijan ongelmaan ja käytän nyt tilaisuutta esiintyä guruna ja kertoa ratkaisut. Nyt lähtee:

1) Mitä tehdä kun ei ikinä jaksaisi oikeasti istua kirjoittamaan?

Käytännössä kukaan ei koskaan halua istua kirjoittamaan. Olen kuullut vain yhdestä kirjailijasta, joka haluaa, ja luulen, että hänkin valehtelee.

Tämä on sellainen vaihe, jossa moni wannabe-kirjailija hyytyy, koska paitsi että ei jaksaisi kirjoittaa, saattaa myös luulla, että palava hingun puute on merkki siitä, että ei ole pohjimmiltaan kirjailijaluonne. Asia ei ole kuitenkaan niin. Kirjoittaminen, jonka tuloksena on jonkinlaisia teoksia, vaatii kieltämättä hyvin paljon sitkeyttä, mutta pitkäjännitteisyyttäkin oppii harjoittelemalla.

Tärkeintä on se, ettei ikinä raivaa kokonaisia päiviä saati elämänvaiheita kirjoittamista varten. Silloin tuloksena on nolla sivua tekstiä ja massiivinen itseinhon alho. Kirjoittamisrutiinin saa alkuun (ja kirjat valmiiksi) kun tekee ryhtymiskynnyksestä mahdollisimman matalan.

Jos itseltäni on rutiini kadoksissa tai olen väsynyt tai kiireinen, päätän kirjoittaa vain 15 minuuttia päivässä. Kirjoitan jotain hölynpölyä, esim. tilitän katkeria tuntojani maailmasta ja kanssaihmistäni. Jos olen ihan tööt, päätän kirjoittaa vain kaksi virkettä illassa. Sen verran jaksaa, vaikka olisi kuinka kyllästynyt raapusteluunsa ja haluaisi tai pitäisi tehdä jotain muuta. Usein, jos on aikaa, tulee kirjoitettua pidempään kuin se vartti ja joskus syntyy jotain ansiokastakin.

Tärkeintä on, että kirjoittaa usein. Laadusta tai aiheesta ei ole niin väliksi, kunhan vaan kirjoittaa. Melko pian hommasta tulee rutiini josta jopa nauttii, ja sisältökin siitä kohenee. Jos joka päivä kirjoittaa joka tapauksessa, pian alkaa tuntua siltä, että siinähän voi samalla vaivalla kirjoittaa jotain kivaakin.

2.) Kun alkaa miettiä omaa aihettaan, tajuaa, että siitä on jo kirjoitettu ja mitä pidemmälle miettii, ajattelee, että en mä kuitenkaan mitään osaa.

Aiheesta ei kannata angstata yhtään. Jos kirjoittaa sellaista mikä itseä kiinnostaa, on enemmän kuin mahdollista että se kiinnostaa lukijoitakin. Kuluneet aiheet ovat kuluneita siksi, että ihmisistä on niin ihanaa kelata niitä aina vaan. Jos kirjoittaa rehellisesti omalla tavallaan, käsittelytavasta tulee väistämättä yksilöllinen ja mielenkiintoinen.

Se tunne, että ei osaa, on wannabe-kirjailijan itsetunto-ongelma eikä liity kirjalliseen lahjakkuuteen tai mihinkään muuhunkaan reaalimaailman asiaan millään tavalla. Huonouden tunne ja tekstin laatu eivät ole korrelaatiossa keskenään. Moni paska kirjoittaja pitää itseään hyvänä ja hyvä kirjoittaja paskana. (Ja joskus joku paska pitää itseään paskana ja hyvä hyvänä - kuten sanottu, ei mitään korrelaatiota.)

Huonouden tunteeseen ei auta mikään muu kuin se, että tietoisella päätöksellä kieltäytyy välittämästä siitä. Jos kirjoittaa urheasti oman lahjattomuutensa läpi ja tekee parhaansa vaivojaan säätelemättä, ja sitten saa teoksensa valmiiksi, on suuri moraalinen voittaja joka tapauksessa. Se on se voiton hetki! Sen jälkeen voi miettiä jos haluaa, että onko kirja nyt hyvä vai huono ja mitä sille kannattaa tehdä. On mahdollista, että se on hyvä, mutta sitä ei voi mitenkään tietää ennen kuin on kirjoittanut sen. Ja jos se on huono, voi kirjoittaa uuden.

Uusälyttömiä muistoja ja äitejä

2009-05-10T12:22:00.004+03:00

Eilen oli Uusälytön ilta ravintolalaiva Wäiskissä, ja siellä oli hilpeitä ja uskomattomia esityksiä. En osaa kuvailla niitä, koska olen niin krapulainen ja heikko. En usko että löytäisin sanoja kuvaamaan näkemääni edes täysissä voimissani, niin outoja ja hauskoja ne esitykset olivat.

Sanon vain: jos teille, rakkaat Sokeripalan lukijat, tarjoutuu joskus mahdollisuus kuulla Eirikur Örnin runoja tai Alvari Lume Meteli Trion keikkaa, niin tarttukaa mahdollisuuteen! Vastaavaa ette laitosteattereissa näe! Kaikki muutkin esitykset olivat hienoja, mutta nämä kaksi olivat ehkä intensiivisimmät.

Itse luin pari tekstiä tulevalta novellikokoelmaltani. Ne tuntuivat melko poroporvarillisilta verrattuna toisten esiintyjien avantgarde-vetoihin, mutta yleisö vaikutti kuuntevan niitäkin mielellään. Salista kuului aina naurua kun tekstissä oli sana peenis. Se onkin hauska juttu se peenis, erityisesti noin kahdella e:llä.

Jukka Laajarinne sanoi, että suunnitteilla on uusi uusälytön ilta syksyllä. Tulkaa sitten sinne sankoin joukoin.

Lopuksi toivotan hyvää äitienpäivää äideille ja esitän äitienpäiväkysymyksen. Nimittäin Vesa Sisättö haastatteli minua vähän aikaa sitten Vihreään Lankaan aiheesta "kenet haluaisit toiseksi äidiksesi nykyisen lisäksi" ja vastasin, että Camilla Mickwitzin Jason-kirjojen Kaarinan, koska hän toisi elämääni tekemisen meininkiä. Kuka olisi teidän mielestänne hyvä lisä-äiti?

Tervetuloa Uusälyttömään iltaan

2009-04-20T11:04:00.012+03:00

Kiitos että kerroitte mikä naisia kiinnostaa. Lista näyttää tältä: Biljardi, autot, kalastus, maahanmuuttajamiehet, L. M. Montgomery, vampyyrit, kuiva italialainen valkoviini, Dostojevski, Colin Firth, suklaa, Buffy, slash, puhuminen, shoppailu, ihana ruoka, toisiinsa rakastuvat cowboyt, hevoset (mausteena).

Eiköhän näistä jotain lähde. Kertomus ilmestyy vasta joskus ensi vuoden puolella, mainostan sitä sitten lähempänä.

Mainostan nyt Toista Uuusälytöntä Iltaa:

Kuva on niin pieni, että tässä tietoja uudelleen: Toisessa Uusälyttömässä illassa 9.5. kello 19 alkaen on luentaa, draamaa ja muotokuvia. Osoite: Ravintolalaiva Wäiski, Hakaniemenranta 11. Narikka maksaa kai 2,5 euroa, muuten tapahtuma on ilmainen.

Tässä Jukka Laajarinteen laatima Uusälytön manifesti. Olen perehtynyt uusälyttömyyteen itsekin vasta hiljattain ja se vaikuttaa minusta kotoisalta taidesuuntaukselta.

Mikä kiinnostaa naisia?

2009-04-07T16:22:00.004+03:00

Kysyn, en vastaa. Minun pitäisi kirjoittaa tarina erääseen lehteen ja toimeksianto on tämä: sen pitäisi kiinnostaa naisia. Tuijotan tyhjää valkoista dokumenttia jo toista päivää. Olen itse nainen ja tiedän kyllä mikä minua kiinnostaa, nimittäin kakut, villihevoset ja cowboyt. Mutta kiinnostavatko ne yleensäkin naisia?

Tyttöjen lehden novelli onkin viime silausta vaille valmis. Siihen pitää vielä keksiä uusi nimi päähenkilölle, koska luottolukijani sanoi, että nykyistä ei saa käyttää koska se on hänen toinen nimensä ja hän sitä määrää.

Tyhmeliinin keittiössä

2009-03-10T09:29:00.004+02:00

Keskittykää, nyt tulee hyvä sitaatti:

"Jos pystyisi kutistumaan noin sadan mikrometrin pituiseksi ja saisi sukeltaa joulukiisseliin, sen rakenteen salaisuudet aukeaisivat hämmästyttävällä tavalla."

Se oli kirjasta nimeltä Kemiaa keittiössä, tekijä Anu Hopia. Kirjassa kerrotaan ruuanlaiton kemiallisista prosesseista ja sen avulla saa tieteellisen selityksen kokkauksen onnistumisille ja epäonnistumisille.

Pidän monimutkaisesta ruuanlaitosta, mutta tässäkin tapauksessa asiasta lukeminen on miellyttävämpää kuin sen varsinainen tekeminen. Kaikki reseptikirjat ja -blogit nauttivat nyt suurta suosiotani, koska minulla on päällä sellainen erikoisdieetti, että saan syödä suunnilleen pelkkiä perunoita ja haikailen kaikkia muita ruokia.

Kemiaa keittiössä on erittäin kiinnostava, mutta siinä on sama ongelma kuin monissa muissakin kirjoissa, jotka yrittävät selittää luonnontieteitä humanisteille ja muille tyhmeliineille. Nimittäin siinä on joka välissä vitsikkäitä sivupolkuja. Tuo yllämainittu on eittämättömän totaalisen laittamattomasti sanottu, mutta enimmäkseen hassuttelut häiritsevät. Ihan sama juttu on monissa fysiikkaa tai jotain muuta hankalaa käsittelevissä opuksissa.

Luulevatko tekijät, että tyhmeliinit eivät halua lukea luonnontiedettä ilman vitsejä tai että vitsi + tiede = kansantajuinen tiede? Kyllä tyhmeliinit haluavat lukea aiheesta, siksi he ovat hankkineet koko kirjan! Ja toisekseen: kun tyhmeliini yrittää keskittyä ja pinnistää aivojaan ymmärtämään sitä monimutkaista luonnontiedettä, se vitsi sekoittaa pään!

Tiedättekö kukaan hyviä reseptikirjoja, esimerkiksi kakkuaiheisia? Ja toinen, tärkeämpi kysymys: jos pystyisit kutistumaan noin sadan mikrometrin pituiseksi, mutta et saisi sukeltaa joulukiisseliin, niin mitä haluaisit tehdä?

Uutisia lempiaiheestani

2009-02-01T15:12:00.008+02:00

Täällä Sokeripalassa on hieman vihjailtu, että minulta tulisi lähiaikoina kirja. Mutta nyt se ei tulekaan ihan huomenna erinäisten ei-kirjallisten seikkojen johdosta. Toivon ja veikkaan, että se ilmestyy vuonna 2010.

Tuleva kirja on lyhytproosakokoelma. Kustannustoimittajani ja luottolukijani mielestä se on kiva ja omasta mielestänikin hyvin nerokas. Ongelma on se, että se pitäisi ehtiä naputtaa loppuun, enkä ole ihan varma milloin pääsen siihen puuhaan. Nyt kirja on suunnilleen puolessavälissä.

Pienemmistä projekteista voin kertoa, että olen aloittamassa Imagen kirjakolumnistina. Imageen tuli tarvetta uudelle kolumnistille, kun Anne Moilanen joutui lopettamaan muiden työkiireiden takia. Minulta pyydettiin pikaisesti näytekolumnia ja kirjoitin salamannopeasti vampyyreista ja vampyyrit tekivät hyvän vaikutuksen. Ensimmäinen tekstini ilmestyy jo seuraavassa numerossa ja siitä lähtien vuorottelen Juha Itkosen kanssa.

Tälle keväälle on tiedossa myös pieni kaunokirjallinen tilaustyö, nimittäin novelli tyttöjen lehteen Miss Mixiin.

Kaunokirjalliset tilaustyöt ovat minusta kaikkein kivointa kirjoittamista. Siinä yhdistyy paras määrä vapautta ja rajoja. Kolumnitkin ovat ok, mutta vaikeampia.

En ole lukenut viime aikoina mitään erikoisen kiinnostavaa. Sen sijaan olen lukenut jostakin syystä Jules Verneä. Päätän tämän postauksen siis sanoihin mobilis i mobili.

Desperately seeking Lilian Kallio (+ vähän lännenpokkareista)

2009-01-01T09:51:00.006+02:00

Hyvää uutta vuotta hyvät ystävät, seuratkaa kanssani pitemmittä puheitta suoraan asiaan eli Lilian Kallioon.

Luin yhtenä iltana Lilian Kallion nuortenkirjan Puumajakesä. Se oli nuoruuteni suosikkeja, ja se kertoo tamperelaisista lapsista, jotka rakentavat kuuseen majan, leikkivät siellä sormusten herraa ja käyvät läpi täyden pakan sosiaalisia ongelmia. Kirja on kiva ja nykyisinä kyynisinä ja taantumuksellisina aikoina sekä naiivi että radikaali. Puumajakesässä on hyvin vahva 70-luvun lasten (ja aikuisten) kasvatuseetos, jossa pahat ovat oikeasti onnettomia ja onnelliset lapset saavat juoksennella vapaina ja kaikki nälänhätää pienenmmät ongelmat ratkeavat puhumalla boheemin isukin kanssa. Kaikki se on tietysti silkkaa totuutta, mutta ei siihen kukaan enää usko.

Nykyisin huomaan monesti lukevani kirjoja myös vähän sillä silmällä, että miksi jonkin lauseen rytmi tai tietty kohtaus tai tarinan jännite toimii ja voiko sen kikan varastaa, ja tätä syynätessäni huomasin, että Puumajan kielessä on jäljellä viehättävää rosoa. Siis että se ei ole ihan loppuun asti viilattua ja tuotettua, vaan siinä on sellainen kiva autotalli-soundi.

Minua alkoi kiinnostaa, että kuka Lilian Kallio on ja mitä muuta hän on kirjoittanut, mutta ennen nettiaikaa uransa tehneistä kirjailijoista ei löydy tietoja niin helposti. Se tekee heistä entistä jännittävämpiä. Aikakoneen arkistoista löytyi sentään jotain: esittelyt Puumajakesästä ja aikuistenkirjasta Ugudibuusta. Lainasin pääkirjaston varastosta Ugudibuun ja sekin oli melkoinen kulttuurihistoriallinen mindfuck, nimittäin siinä 70-luvun Tampere on maailmanlopun näyttämö.

Mutta mihin Lilian Kallio meni? Miksi hän ei kirjoittanut enempää? Puumajakesä kai oli ilmestymisaikanaan melko suosittu. Ainakin siitä on otettu useampi painos. Tietääkö kukaan?

Viimeksi kun kyselin täällä tietäväisempien apua, (sillä kertaa lännenseikkailuista) ystävällinen Juri Nummelin täytti kukkuramitoin uteliaisuuteni ja lähetti minulle kirjansa Kuudestilaukeavat. (Kiitos Juri - Lihaa on tulossa postitse, kunhan pääsen postiin!) Siinä on biografiset ja bibliografiset tiedot ja lyhyet luonnehdinnat kaikkien Suomessa ilmestyneiden lännenpokkarien tekijöistä. Kirja on minusta hyvin kiinnostava, koska olen aina hyvin ihastunut siihen ajatukseen, että jossakin kirjallisen kaanonin katvealueella on hyviä ja kiinnostavia kirjoja, kunhan ne vain hyvällä tuurilla tai sinnikkäällä työllä saa esille. Ainahan voi lukea klassikoita, mutta metsästäjä-keräilijä-lukija saa aivan oman ilonsa siitä kun löytää kirjallista laatua jostain epämääräisestä paikasta, kuten genrekirjoista, nuortenkirjoista, fanifiktiosta tai R-kioskin mangasta.

Toivotan onnea ja menestystä vuodelle 2009! Tämä vuosi näyttää minun osaltani työteliäältä ja lupaavalta, mutta en uskalla vielä kertoa enempää!

Raportti kirjallisen societen pikkujouluista

2008-12-10T10:03:00.009+02:00

En tajua miksi kaikki WSOY:n kekkerit päättyvät osaltani siihen, että vuodatan erinnäisille Me Naisten toimittajille syvää rakkauttani. Syyskauden avajaisissa aiheesta "sinulla on häikäisevä huumorintaju" ja eilisissä pikkujouluissa aiheesta "olet naisten aatelia".

Pikkujouluissa oli hauskaa ja kaikki olivat iloisia Sofi Oksasen menestyksestä. Paikalla oli monia WSOY:n ja muidenkin kustantamojen kirjailijoita, joilla oli jännittynyt kiilto silmissä. Kaikki ovat juuri nyt jättäneet tai aikeissa jättää käsikirjoitusten ensimmäsiä versioita kustannustoimittajille. Toivottavasti käsikset kypsyvät hyvien tähtien alla, niin saamme kiinnostavan kirjasyksyn.

Kuulin, että Lihis tekee edelleen kauppojaan! Se on suuri ilo, koska en ole ollut varma muistaako kukaan kelpo esikoistani.

Juttelin myös lastenkirjaosaston kustannustoimittajan kanssa hyvin alustavaa työaiheista juttelua. Mutta se koskisi vasta hamaa tulevaisuutta. Nyt kirjoitan novelleja siitä kuinka tavikset angstaavat, ja sehän on aikuisten kirjallisuutta sellainen.

Sokeripala toivottaa hyvää joulunodotusta ja kehottaa kaikkia kertomaan kirjallisista tai muistakin pikkujoulutöppäilyistään kommenttilaatikossa!

Novellikurssista ja ideoinnista

2008-11-18T10:29:00.005+02:00

Viime viikonloppuna osallistuin Suomen Tieteiskirjoittajien novellikurssille Tampereella. Siellä oli hauskaa ja opettavaista. Ehkä kiinnostavinta oli lukea toisten kurssilaisten novellien alkuja ja kuulla niiden taustoista. Toivottavasti novellit valmistuvat pian ja näkevät päivänvalon.

Yksi luennoitsijoista oli amerikkalainen sf/f-kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Bruce Holland Rogers , joka on erikoistunut short short storyihin, eli niihin sellaisiin pikku tarinoihin, joita sanotaan minuuttinovelleiksi tai flashfictioniksi tms. ja jotka ovat nykyisin suosittuja osittain varmaan siksi, että niitä on helppo lukea tietokoneen ruudulta. Rogersin tarinoita löytyy näytteeksi täältä.

Rogers kuvaili erilaisia tekniikoita, temppuja ja pelejä, joiden avulla kirjoittaja löytää aina uusia aiheita, eikä jää huokailemaan tyhjän dokumentin ääreen sitä että pää on taas niin tyhjä. Temppujen avulla voi yhdistää erilaisia sanoja ja käsitteitä ja ykskaks huomata, että onkin keksinyt uuden säkenöivän scifi-idiksen tai ainakin jonkun viehättävän absurdin ajatuksen ja ennen kaikkea kirjoittanut hyvän tarinan. Temput olivat oikeastaan muunnoksia mind mapeista, "tökkää sormesi kolmeen sanaan ja kirjoita tarina, joissa on mukana ne kaikki" - tekniikasta ja "älä ajattele mitään vaan kirjoita" -tekniikasta. Itse keksityt temput toimivat siis varmasti yhtä hyvin. Itselleni Rogersin luennon tärkein anti oli ehkä se, että hän vakuutti ja muistutti, että ideoita "saa" kutsua höpsösti, ja vaikka lähtökohta olisi triviaali, lopputulos voi olla hyvä.

Rogers myös suositteli kirjoittamaan unet ylös aamulla. Se kuulosti minusta kokeilemisen arvoiselta. Hänellä oli myös muokattu tarot-korttipakka, josta kortteja vetämällä saa tarinan teemat. Sekin oli minusta hauska ajatus.

Itse olen kirjoittanut aika usein sillä tekniikalla, että arvon itselleni sanan tai lauseen ja lähden naputtamaan siitä parempia lähtökohtia odottelematta. Olen huomannut, että rajoitukset luovat mahdollisuuksia ja usein (vaikka en aina) pääsen johonkin kiinnostavaan käsiksi. Toisaalta en kirjoita yleensä mitään ideavetoista scifiä, jossa on kovat vaatimukset älyllisten oivallusten suhteen. Pertsassa (Tuuve Aron käyttämät termi, tarkoittaa perusproosaa) riittänee, että pääsee kiinni jonkinlaiseen inhimilliseen totuuteen. Tekniikan huono puoli on se, että koskaan ei saa kirjoittaa siitä mistä haluaa (sateenkaariponeista, vaaleanpunaisista donitseista ja palmuista).

Rogersin ajatuksista ja kurssista voisi kirjoittaa vielä paljon, mutta nyt minun täytynee kirjoittaa pikemminkin niitä novelleja. Hyvät Sokeripalan lukijat, jos itsekin kirjoitatte tarinoita, niin millaisia ovat teidän ideointitekniikkanne?

Pehmoeläinten asialla

2008-11-05T10:02:00.004+02:00

Nyt kun kunnallisvaalit ovat saaneet surullisen ja Yhdysvaltain presidentinvaalit iloisen päätöksen, Sokeripala keskittyy taas miettimään yleviä teemoja eli taiteen moraalia.

Hesarin kulttuuri- ja nettisivuilla on hämmennetty pientä moraalipaniikkia siitä, että teinit ovat kiduttaneet pehmoeläimiä Annantalon taidekurssilla. Lopputulokset ovat järkyttävän näköisiä, ja koululaisilla on pöllämystynyt olo jälkeenpäin.

Nyt meuhkataan, että kurssi ahdistaa ja raaistaa nuorisoa.

Tämä on minusta tyhmin moraalipaniikki aikoihin.

Ensinnäkin taiteen tekeminen ja kokeminen pikemminkin puhdistaa kuin lisää kuonaa normaalin ihmisen sielussa.

Toisekseen jokaisessa ihmisessä on väkivaltaisia ominaisuuksia ja siihen asiaan syventyminen (esimerkiksi pehmoeläimen raatelemisen äärellä) saattaa auttaa hallitsemaan omaa julmuutta. Väkivaltainen taide auttaa ymmärtämään omaa ja toisten pahuutta - sen tapaisia asioita kuin että miten kummassa tavalliset amerikkalaiset sotilaat voivat kiduttaa vankeja Guantanamossa, miten kelpo perheenisät tappavat ja raiskaavat aina sisällissodissa vastapuolen siviilejä tai miksi jotkut lupsakkaat saksalaiset halusivat yhtäkkiä tuhota miljoonia juutalaisia.

Ja kun ihminen ymmärtää jotakin omasta pimeästä puolestaan, hän ei miellä pahuutta niiden pahojen ihmisten erityisominaisuudeksi ja pystytä keskitysleirejä poistaakseen pahuuden maailmasta. Anteeksi että ajan holokaustikortilla ja kuulostan pateettiselta, mutta tämä on mielipiteeni.

Sitäpaitsi raakuuksia ajattelevista teineistä kasvaa yleensä rauhaarakastavia kelpo veronmaksajia. Minäkin luin 13-vuotiaana pääasiassa pelkkää Clive Barkeria ja erittäin kiltti minustakin tuli.

Taide on elämän vahvistamista. En ole koskaan nähnyt moraalitonta taideteosta enkä kuullut sellaisesta. Taide on yleensä pikemminkin lääke kuin syy maailman pahuuteen.

Pitäisi kirjoittaa kirjaa eikä paasata. Lopetan heti! Anteeksi ja näkemiin. Mielipiteenne aiheesta olisivat kiinnostavia.

John Wayne -festivaalin herättämiä ajatuksia

2008-10-26T11:31:00.010+02:00

Helsingin Kirjamessuilla oli hauskaa, vaikka en ehtinyt tällä kertaa pyöriä siellä kovinkaan paljon, enkä edes katsella esikoisten kärvistelyä. Torstaiaamun esiintyminen Anun ja Annen kanssa meni kai ihan ok. Paikalla oli melko paljon yleisöäkin, vaikka esiintymisaika oli vähän kehno. Mietin, että tulikohan yleisö raflaavan otsikon vuoksi - joka oli Feministikirjailijoiden salaliitto - ja pettyi kun mitään varsinaista salaisuutta ei paljastettu? Kaikki hyvät ja viisaat naiset pitävät tunnetusti toistensa puolta, mutta sehän ei ole mikään sisäpiiri eikä salaisuus. Kokemukseni mukaan myös useimmat kirjailijat auttavat ja ilahduttavat toisiaan sukupuolesta riippumatta. Usein esitetään sellainen ajatus, että nainen on naiselle susi, mutta sehän on ihan paskapuhetta. Ja sellainenkin ajatus esitetään, että kirjailijat ovat yrmeitä kusipäitä ja sekin on hölynpölyä.

Ainoa messuostokseni on Tove Janssonin elämäkerta.

Asiasta toiseen eli John Wayneen. Olen pitänyt täällä kotosalla pienimuotoista John Wayne -elokuvafestivaalia, luoja tietää miksi.

Olen sitä mieltä, että aika on ajanut Etsijöiden ohi. Sen sijaan Hyökkäys erämaassa on edelleen mainio. Siinä on (monen muun onnistuneen tekijän ohella) tosi näppärä käsikirjoitus. Jos sen purkaisi osiin, saisi varmaan ihanan nuolten ja ympyröiden kaavion johonkin Näin kirjoitan jouhevaa draamaa -luennon powerpointtin.

Muistelen joskus lukeneeni, että hyvässä elokuvakäsikirjoituksessa (tai miksei myös tietynlaisessa romaanissa) jokaisella henkilöllä on joka kohtauksessa jokin päämäärä. Hyökkäyksessä erämaassa näin todellakin on, ja päämäärät vaihtuvat ja törmäilevät toisiinsa niin että kipinät sinkoilee.

Hyökkäys erämaassahan kertoo postivaunusta, joka kuljettaa sekalaista ja keskenään eripuraista joukkoa villin lännen kaupungista toiseen kaupunkiin halki vaarallisen erämaan. Vaunun ahtaudessa kehkeytyy kaikenlaisia yhteiskunnallisia ja psykologisia kriisejä ja pakon sanelemia liittoutumia. Yksi matkustaja on viimeisillään raskaana, mutta ei huoli toisten apua koska on niin hienoa naista, toinen on vanki, mutta kuitenkin kaikkien kaveri, kolmas on koko ajan humalassa vaikka hänen lääkärintaitojaan tarvitaan jne. Jokaisella on joku ketunhäntä kainalossa. Ja vaunujen ulkopuolella vaanivat verenhimoiset apassit.

Olin niin vaikuttunut Hyökkäyksestä erämaassa, että aloin tutkia mistä käsikirjoitus on peräisin. Wikipedian mukaan elokuva perustuu Ernest Haycoxin Stagecoach-romaaniin, joka kuulemma on taas saanut innoituksensa Guy de Maupassantin Boule de Suifista. Haycoxista en ollut ennen kuullut, mutta pidän kovasti Maupassantista ja päättelin, että Boyle de Suif on vissiin novelli Rasvapallo. Luin sen uudestaan, eikä siinä kyllä kovin paljon ollut yhteistä Hyökkäyksen erämaassa kanssa, vaikka kummassakin on vaunut ja kiltti ilotyttö.

Osaako joku teistä ranskaa ja voiko kertoa kuulostaako Boule de Suif viehättävältä lempinimeltä? Rasvapallo on novellissa söpön ilotytön lempinimi, mutta suomeksi se ei kuulosta kovin kivalta. Entäs onko kukaan lukenut Ernest Haycoxia? Entä onko kenelläkään mielipiteitä John Waynesta tai apasseista tai hyvistä elokuvakäsikirjoituksista tai jostain? Olisi kivaa kuulla!

Messuista ja esikoisista

2008-10-01T07:28:00.010+03:00

Olin eilen runoilijoista, lapsista ja rasistisesta koirasta koostuvassa seurueessa kiertämässä Töölönlahtea ja Sinikka Vuola hekumoi jo etukäteen, että Helsingin kirjamessuilla pääsee katsomaan kuinka esikoiskirjailijat kärvistelevät Hesarin lavalla. Sinikka on kirjoittanut viime vuonna ilmestyneen, erittäin kauniin runoteoksen Orkesteri jota emme kuule ja muistelee, että siinä lavalla tuntee itsensä legendaarisen tyhmäksi kanaksi orrella.

Tänä vuonna on ilmestynyt useampikin esikoiskirja, josta olen kiinnostunut, koska tekijä on tuttu ja lahjakas tyyppi. Kirjatkin ovat todennäköisesti hyviä, mutta en ole vielä ehtinyt lukea niitä kaikkia.

Anu Silfverberg on esikuvallisen hyvä toimittaja ja mm. feministisen lehden Tulvan perustajia. Hänen esikoisromaaninsa Kung Po kertoo erosta ja yllättävästi muodostuvasta perheestä.

Näyttelijä Matti Laineen esikoisdekkari Pudotus ilmestyi jo keväällä ja se kertoo sarjakuvapiirtäjästä, joka pakenee viuhuvia luoteja ja juo Kallion baareissa. Voin paljastaa, että olen tuntenut Matin jo silloin kun hän piirsi itse sarjakuvia eikä vielä päässyt Kallion baareihin! Dekkarin olen lukenut ja se on sympaattinen, mutta silti väkivaltainen.

Tunnen myös tiettyä hengenheimolaisuutta Tiina Raevaaraa (jonka surulliseksi ja vaikuttavaksi kuvattu esikoisromaani on nimeltään Eräänä päivänä tyhjä taivas) ja Marko Hautalaa (kauhudekkari Itsevalaisevat ei ole esikoinen, mutta hänen ensimmäinen suuren kustantajan julkaisema kirjansa) kohtaan, vaikka en tunne heitä, ellei blogien stalkkaamista lasketa tuntemiseksi. Hekin ovat nimittäin aloitelleet uraansa spekulatiivisen fiktion ja Usvan liepeillä samoihin aikoihin kuin minä.

Lopuksi kutsun teidät, hyvät Sokeripalan lukijat, Helsingin kirjamessuille 23.10. torstaina kello 10.30 seuraamaan Kullervo-lavalla käytävää keskustelua, jossa puhumme edellä mainittu Anu Silfverberg ja minä, Tulvan päätoimittajan Anne Moilasen haastattelemina. Keskustelun aiheena on ainakin aloittelevien kirjailijoiden hyväsisko-verkostot, että onko niitä ja ja jos on niin millaisia ne ovat.

Riivaus ja video

2008-09-23T10:22:00.006+03:00

Luin pari viikkoa sitten A. S. Byatin Riivauksen. Se oli pikemminkin kiinnostava kuin tunnetasolla vaikuttava ja niin laaja ja syvä, että mietin sitä edelleen joka päivä. Riivaus kertoo kirjallisuudentutkijoista, jotka metsästävät kahden viktoriaanisen ajan runoilijan kirjeenvaihtoa ja paljastavat jännärityyliin menneisyyden salaisuuksia. Kehyskertomuksen lisäksi mukana on paljon näiden salaperäisten runoilijoiden runoja ja satuja ja ne ovat tyylikkäitä ja uskottavia pastisseja. Nyt minusta melkein tuntuu, että kirjastosta voisi löytää vaikka Christabel LaMotten satukirjan, jossa olisi lisää hänen tekstejään.

En ole opiskellut mitenkään kyllästymiseen asti taiteentutkimusta tai taidehistoriaa ja ehkä siksi "pakkomielteiset tutkijat penkovat pölyistä kirjastoa" -lajityyppi on minusta niin siisti. Tosin lajityypissä on paljon tylsiä pläjäyksiä. Kävin hiljattain katsomassa elokuvan Maalaukseen kadonnut nainen ja se oli esimerkiksi tosi heikko esitys. Pölyiset tutkijat -genren kirjat ja elokuvat seisovat tai kaatuvat täysin sen mukaan innostuuko lukija tai katsoja aiheena olevasta menneisyyden salaisuudesta. Riivausta lukiessa olin aivan tulisilla hiilillä kun jännäsin ovatko jotkut A. S. Byatin omasta päästään keksimät Randolph Ash ja Christabel LaMotte todellakin tunteneet toisensa ja peräti jopa rakastuneet ja voi kun nyt jostain löytyisi vielä yksi pölyinen päiväkirjan sivu, mutta Maalaukseen kadonnutta naista katsellessa ihmettelin, että mitä ne tutkijat oikein hössöttävät.

Toinen asia: Kävin viime talvena Kouvolan kirjastossa puhumassa Lihiksestä ja haastattelusta on nyt kymmenen minuutin pätkä täällä.

Kirjoittajakoulutuksesta

2008-09-01T15:40:00.016+03:00

Anne Leinonen kirjoittaa blogissaan Helsingin yliopiston ja Gummeruksen kirjailijakoulutuksesta. Rupesin kirjoittamaan kommenttilaatikkoon ajatuksiani aiheesta, mutta minullahan on omakin blogi.

Kirjoittajan kannalta tuollaiset käsiksenviilauspajat ovat varmaankin ihan jees ja monella tavalla hyödyllisiä, mutta en usko että mitenkään välttämättömiä. Luulen, että tässä kirjoittajakoulussa on sellaistakin ideaa taustalla, että sen avulla Gummerus toivoo löytävänsä hyviä käsiksiä. Niitä on ymmärtääkseni vaikeaa seuloa valtavista paperipinoista, jotka huojuvat kustannustoimittajien työhuoneissa.

Mutta se mikä minua vähän tökkii tämän tapaisissa kirjoittajakoulutuksissa, joissa on siis ideana tuunata yhteispelillä open kanssa käsikirjoitus julkaisukelpoiseksi, on se tyhmä suorituskeskeisyys. Näitä mainostetaan usein vähän sillä tavalla, että nytpä saat raapustuksiisi sellaisen buustin, että se menee kaupalliselta kustantajalta läpi. Lähtökohdan ymmärtää jos koulutuksen järjestäjänä on kustantamo, mutta tämän tapaisia järjestävät muutkin tahot. Tulee ihan mieleen se kun oli nuori harrastajateatterilainen, ja kaikkien mielestä elämän tärkein päämäärä oli läpäistä Teatterikorkean pääsykokeet ja sen jälkeen voikin suunnilleen kuolla onnellisena.

Hienompi päämäärä kirjoittajakoulutuksessa olisi paremman kirjoittamisen opetteleminen. Hyvä käsis ja julkaisukelpoinen käsis ovat tietysti usein sama käsis, joten ehkä tämä on saivartelua, mutta minusta on ihan outoa, että julkaisua mietitään siinä vaiheessa kun käsiksestä on olemassa vasta pari lukua.

Tällaisissa olisi ehkä hieman enemmän järkeä jos kustannussopimus tarkoittaisi ihmiselle leipäpuuta, mutta kirjojen kirjoittaminen on yleensä täällä meilläpäin taidetta taiteen vuoksi, eikä siihen ole mitään järkeä tuoda moista kaupallista penetraatiokeskeisyyttä. Ihan kuin ei olisi mitään väliä, että mistä se teksti kertoo ja millainen se muuten on, KUNHAN SE MENEE LÄPI!!

Muita kirjallisia tapahtumia viime aikoina on se, että luin aikaani seuraavana ihmisenä jo nyt Riikka Pulkkisen Rajan. Se oli tosi hyvä, viisas ja intensiivinen.

Millainen se viekotteleva hymy oikein on ja missä sen voi oppia?

2008-07-31T21:47:00.028+03:00

Niin kuin jokainen normaali nainen, minäkin luen Anna ja Runotyttö-kirjat uudelleen myrskyisissä elämänvaiheissa. Niistä saa turvallisuutta tunnetasolla ja selkeitä elämänohjeita. Menestyksen avaimet ovat hyvä ryhti, hyvät mekot (musliinista, whatever that is), taiteellinen herkkyys, äärimmilleen kehittynyt omanarvontunto (manifestoituu hyvällä ryhdillä), turhanseisottaminen, piilovittuilu ja avoin vittuilu.

Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen teoksessa Vihervaarvan ja Uuden Kuun tytöt (joka käsittelee sitä oudohkoa kirjallis-psykologista ilmiötä, että about jokainen suomalainen nainen rakastaa niitä kirjoja) sanotaan, että Anna-fanit ja Runotyttö-fanit ovat kaksi tykkänään eri ihmisjoukkoa. Se on taatusti totta, mutta minun on vaikea kuvitella ketään lasta, joka pitäisi enemmän Runotytöistä kuin Annoista. Anna-kirjat ovat hauskempia, realistisempia, sympaattisempia ja ylipäänsä parempia kuin Runotytöt. (Tai ainakin kolme ensimmäistä osaa ovat.) Runotytöissä on se teini-ikäiseen mieleen vetoava "kukaan ei ymmärrä minua koska olen muita syvällisempi" -meininki, mutta toisaalta luulisi sitä olevan Annoissakin vähintään riittämiin.

Nykyisin suuri osa Montgomeryn kirjojen lukemisen ilostani on sitä, että analysoin ja taivastelen niiden sisältöä, ja huomaan, että Runotytöt ovat oikeastaan kiinnostavampia kuin Annat juuri siksi, että ne ovat niin omituisia, kauhuromanttisia ja kolhoja. Emilia on niin hirveä biaach, että se alkaa olla jo kiehtovaa. Kaikissa Montgomeryn kirjoissa on herttaisen luonto-, ystävyys- ja mekkokuvauksen ohella selkäänpuukottava ja ilkeästi juoruileva vire, mutta Runotytöissä se menee hämmentävän pitkälle. Emilia joutuu kissatappeluun KAIKKIEN naisten kanssa. Ja mikä juttu se on, että KAIKKI miehet iästä, yhteiskunnallisesta asemasta, terveydentilasta ja persoonallisuudesta riippumatta käyvät kuumana Emiliaan? MILLAINEN se "viekotteleva hymy" oikein on? Yltiöromanttinen suhtautuminen kirjoittamiseen on myöskin aika kiinnostavaa, koska veikkaan, että Montgomery on kirjoittanut ne Emilian henkevät ja pakanallisen hekumalliset alppipolut ihan kieli poskessa. Tuskin Montgomery itse on suhtautunut kirjoittamiseen kovin romanttisesti, koska kirjoitti suosittuja sarjoja ja ainakin osan ilmeisesti lähinnä rahastusmielessä.

L. M. Montgomery on kirjoittanut paljon muitakin kirjoja kuin Annat ja Runotytöt, ja niitä löytyy ilmaisina nettikirjoina täältä. En ole lukenut muita kuin The Blue Castlen, joka on myös suomennettu, ja joka oli ihan kiva. Muistelen kuulleeni, että esimerkiksi Kilmeny of the Orchard olisi hyvä, joidenkin mielestä jopa Montgomeryn paras kirja. Se on minulla nyt kesken. Onko kukaan Sokeripalan lukija lukenut vähemmän tunnettuja Montgomeryn kirjoja? Olisi kiva kuulla niistä. Ja muitakin ajatuksia asian ääreltä.

Ovatko nämä tonttuja? (Finnconista ja Novasta)

2008-07-27T13:41:00.025+03:00

Käväisin viikonlopun scifi-kokoontumisajoissa perjantaina kuuntelemassa kunniavieraiden John M. Harrisonin ja Farah Mendlesohnin keskustelua ja osallistumassa Novan palkintojenjakoon.

Kunniavieraiden keskustelu oli kiva ja viihtyisä. Se rönsyili moniin kiinnostaviin teemoihin, kuten siihen onko Spike hyvä vai paha. Harrison sanoi että hyvä ja Mendlesohn että paha.

Harrison ja Mendelsohn kertoivat yleisölle kikan, jonka avulla kirjasta tulee kiivastahtinen pageturner, jota lukija ei voi laskea kädestään. Sankarille pitää kehittää paitsi eteenpäin vetävä koukku - eli siis se päämäärä, jota kohti hän pyrkii - myös takaapäin puskeva tekijä, eli jokin asia, jota hän joutuu pakenemaan. Sillä tavoin tarina pysyy koko ajan vinhassa liikkeessä.

Lisäksi kunniavieraat mm. purnasivat siitä, että fantasiakirjojen pahikset ovat degenertoituneet särmikkäiksi hyviksiksi. Kumpikin oli kurkkuaan myöten täynnä seksikkäitä vampyyreita. Mönkiäiset ja hirviöt ovat jo syrjäyttäneet tylsät miehet romanttisten kioskikirjojen alfauroksina (ainakin Amerikassa).

Sitten muutama sana Novasta, jonka tuomaristossa minulla oli ilo olla toista ja viimeistä kertaa: Ensinnäkin tänä vuonna oli minusta hyvää settiä. Neljä parasta olivat suorastaan vaikuttavia ja kaikki finalistit olivat tavalla tai toisella onnistuneita. Osallistujille on luvassa yleispalautetta ja finalisteille myös yksilöityä palautetta, joten opastan tädillisesti vain vähän. Tässä Sokeripalan kaksi teesiä aloittelevalle spefi-novellistille:

1) Yritä samaistua lukijaan, joka ei novellia aloittaessaan tiedä mistään mitään. Hän ei näe telepaattisesti kirjailijan ajatuksia, joissa tarina on kiinnostava ja looginen, henkilöhahmot eläviä ja miljöö värikäs. Kaikki oleellinen täytyy kirjoittaa. Monesti aloittelevia kirjoittajia muistutetaan siitä, että asioita ei saa selittää puhki, ja se onkin hyvä ohje, mutta rivien välistä ei pysty lukemaan mitään jos riveillä ei ole vihjeitä. Tekstistä ei saisi puuttua esimerkiksi osaa juonesta tai sellaista luonnekuvausta, jonka perusteella lukijakin oivaltaisi, että sankari on menneisyytensä riivaama (tai mitä nyt onkin). Novelli kannattaa luetuttaa etukäteen esilukijalla ja kysyä häneltä ymmärsikö hän mitä siinä tapahtui. (Ateljeekriitikon pitäisi tietysti tuntea jonkin verran lajityyppiä. Eräs Nova-finalisti kertoi vieneensä vampyyri-splatterinsa kotipuolensa kirjoittajapiiriin näytille. Siellä oli sanottu: "En oikein tajunnut - olivatko nämä tonttuja?")

2) Luota itseesi. Kirjoita siitä mikä kiinnostaa, sillä tavalla kuin osaat ja haluat. Paitsi että jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokaisella ihmisellä on sisimässään paljon erinomaisia ja ainutlaatuisia lauluja. Jenkkiviihteen tai kuulaan taideproosan jäljittely ei ole yleensä kiinnostavaa, mutta pienetkin yksilölliset ajatukset ovat. Myöskään ei kannata yrittää kirjoittaa paremmin kuin osaa, koska yksinkertainen on yleensä kauniimpaa kuin epäonnistunut monimutkainen.

Novan voittaja ei päässyt paikalle eikä moni muukaan top 10:stä. Ehdin jutella harmillisen vähän osallistujien kanssa, mutta onneksi edes jotain. Eräs kirjoittaja oli tehnyt siskonsa kanssa kymmenen vuotta fantasiaromaania. Toivottavasti sen pääsee joskus ostamaan kaupasta! Kuulin myös, että viidenneksi tullut kilpailija on vasta 14- tai 15-vuotias, ja siihen ei voi sanoa muuta kuin että way to go.

Finnconista löytyy raportti ainakin Tero Ykspetäjän blogista täältä. Novan tulokset löytyvät täältä.

Lastenkirjatuokiossa Mummon kone

2008-06-23T10:38:00.003+03:00

Luen Novan finalisteja ja yritän laittaa niitä järjestykseen. Pinossa on parikymmentä novellia ja noin 300 liuskaa. Vielä tekstejä ei ole syytä tarkemmin luonnehtia, mutta kiinnostavia tapauksia on tullut jo vastaan. Kirjoitan ajatuksiani kilpailusta, kun tulokset on julkistettu heinäkuun lopulla Finnconissa.

Novan tuomaristoon kuuluu tänä vuonna myös lasten- ja nuortenkirjailija Jukka Laajarinne, ja nyt edessäni aukeaa kätevä aasinsilta kertoa hänen kirjoittamastaan ja Martti Ruokosen kuvittamasta lastenkirjasta Mummon kone. Kirja voitti hyvästä syystä joitakin vuosia sitten pohjoismaisen kuvakirjakilpailun.
Mummon kone on siitä erikoinen, että se ei tee oikein mitään vaikutusta kun sitä selailee itsekseen, paitsi ehkä sellaisen, että onpa oudon näköinen, mutta kun kirjan lukee ääneen lapselle, se herää hämmästyttävällä tavalla eloon. Olen lukenut sitä eräälle kolmevuotiaalle, ja sen vaikutus oli meihin molempiin hyvin elähdyttävä.

Mummon koneessa on jonkinlainen ainutlaatuinen tekstin rytmin ja visuaalisen toteutuksen yhdistelmä, jonka vaikutuksesta kirjaa ei voi lukea ääneen tylsän monotonisesti, vaikka olisi itse tylsän monotoninen ihminen. Kun kirja lähtee liikkeelle, se vie mukanaan, ja lopuksi on vain että oho mikä vauhti. Mummon kone ei ole kuitenkaan mitään levotonta kohellusta, vaan hallittu kyyti.

Samaisen kuvakirjakilpailun toinen voittaja oli Katri Kirkkopellon ja Suna Vuoren Hirveää, parkaisi hirviö, jolle on sittemmin tehty jatkoakin. Sekin on oikein ihana kirja, mutta paljon perinteisempi. Siinä on filosofiaa, kaunista kuvitusta ja liikuttavaa poikasen lohdutusta. Kuvittelisin, että moni aikuinen mieltyy Hirviö-kirjaan heti sitä selattuaan. Luulen, että lapsetkin pitävät siitä, mutta Mummon koneeseen verrattuna Hirveää, parkaisi hirviö on tehty enemmän aikuisten tasolta ja näkökulmasta. Mummon kone taas on sellainen harvinaisuus, jossa aikuiset tekijät ovat jotenkin päässeet kiinni lasten logiikkaan ja rytmiin. Tai siis niin arvelisin.

Aikuisten kirjoista olen lukenut viime aikoina James Ellroyn Mustaa dahliaa, joka vielä kesken, mutta vaikuttaa ihan kohtalaiselta, sekä Runotyttöä maineen polulla, joka on aina hyvä. Omat kirjalliset leimahdukset ovat olleet aika vähissä.

Ilmaista kikkeliä kesäkuussa

2008-05-15T21:22:00.021+03:00

Mika Waltarin juhlavuoden kunniaksi WSOY:n nettisivuilla julkaistaan koluminsarja aiheesta aiotko kirjailijaksi. Jari Tervo siellä kirjoittaa, että älä aio, minä kirjoitan että aio vaan, vaikka kirjastasi tuleekin huono, ja Mari Mörö, Tuomas Kyrö ja Tuula-Liina Varis käsittelevät aiheen muita aspekteja. Kolumnit löytyvät täältä.

Sain hiljattain valmiiksi kesänovellin VR:n Matkaan-lehteen. Se ilmestyy kesäkuun numerossa, jota saa rautatieasemilta ilmaiseksi. Aiheen ja tyylilajin suhteen käteni olivat muuten vapaat, mutta uskonto, politiikka, rautatiet ja kohtuuttoman alatyyliset jutut olivat kiellettyjä. Viimeksi mainitun kanssa olin hieman epävarmoilla vesillä, mutta tilaaja vakuutti että kyllä ne kikkelitkin saavat siellä heilua (sic).

Kirjallisessa mielessä on ollut muuten aika hiljaista. En ole löytänyt mitään kiinnostavia uusia kirjoja, mutta olen lukenut uudelleen Kim Stanley Robinsonin Antarktikan ja Escape from Kathmandun, joista pidän kummastakin hyvin paljon. Robinson tunnetaan parhaiten pitkistä ja hieman infodumppauksesta syytetyistä ekoscifi-tiiliskivistä, joissa asutetaan Mars tai kärsitään ilmastonmuutoksesta luonnontieteellisesti uskottavalla tavalla. Escape from Kathmandu on Robinsonin vähemmän tunnettuja teoksia ja aivan eri tyyppinen, vaikka siinäkin on vaikuttavaa luonnon ja ääriolosuhteiden kuvausta. Kyseinen teos on pöhkö ja sympaattinen Nepaliin sijoittuva veijaritarina. Siinä ajetaan hirveän lumimiehen kanssa polkupyörällä ja muuta vastaavaa. Luin Escape from Kathmandun ensimmäistä kertaa, kun olin itsekin Katmandussa ja kärsin sittemmin Nokialla mainetta niittäneestä giardia-alkueläimestä. Ostin kirjan nimen perusteella, koska halusin kotiin kuolemaan, ja se oli niin hauska, että vatsatauti muuttui siedettäväksi.

Muusat ja muut kotiorjat

2008-04-29T11:06:00.007+03:00

Olen feminististen ajatusten vallassa ja ajatellut lahjakkaita, mutta alistettuja naisia. Luin vähän aikaa sitten jutun Kari Uusikylän kirjasta nimeltä Naislahjakkuus. (Itse kirjaa en ole ehtinyt saada käsiini). Siinä haastatellaan eri alojen lahjakkaita naisia. Haastatteluista käy ymmärtääkseni ilmi, että lahjakkaiden naisten menestys tyssää yleensä päänsisäisiin esteisiin eli itseluottamuksen ja omanarvontunteen puutteeseen.

Lisäksi luin tänään Hesarista Kati Tervon Kesäpäiväkirjan arvostelun. Sitäkään teosta en ole vielä lukenut, mutta arvostelussa sanottiin, että se on oikein hyvä. Kati Tervo on jo keski-ikäinen rouva, mutta hän ei ole aikaisemmin joutanut kirjoittamaan, koska on omistautunut kodin ja perheen hoitamiselle ja muusan tehtäville. Hän on paitsi hoitanut kotihommat, myös haukkonut sohvalla henkeään lukiessaan miehensä Jari Tervon romaanikäsistä. En tiedä miksi, mutta tuo jälkimmäinen tieto on jotenkin edellistä häritsevämpi. Ei sillä etteivätkö Jari Tervon kirjat olisi erinomaisia.

Tällainen kuvio on tietysti tuttu kaikilta elämänaloilta ja päiväkodista asti. Pojat pelaavat fudista ja tytöt haukkovat henkeään kentän laidalla. Diggailussa ei ole mitään vikaa, ja taitavia fudiksenpelaajia ja kirjailijoita on syytäkin ihailla, mutta on harmillista, että monet tytöt eivät oivalla tehdä itse mitään. Itsestähän se on viime kädessä kiinni ja oma syy jos ei ryhdy toimeen, mutta toisaalta itsetuntoa on vaikea rakentaa aivan tyhjästä. Auttaisikohan se, jos vanhemmat, opettajat ja puolisot arvostaisivat tyttöjen luovia pyrintöjä enemmän?

Ja sitten tietysti herää kysymys naisten kotoisista tehtävistä. J. K. Rowling on joskus jossain todennut, että nainen ehtii tehdä seuraavista kolmesta asiasta kaksi: 1) pitää kodin siistinä, 2) kirjoittaa kirjoja ja 3) kasvattaa lapsensa. Täällä Suomen oloissa listaan täytyy lisätä neljäskin asia, nimittäin päivätöissä käyminen. Vaikea yhtälö, vaikka yksi onkin ilmeinen putoaja.

Kukaan ei anna kirjailijalle aikaa, jota kirjoittaminen vaatii, vaan kirjailijan on pakko ottaa se itse. Aika on yleensä ainakin osittain pois toisten ihmisten passaamisesta ja viihdyttelemisestä. Hyvä kysymys onkin sitten se, että onko kirjailijalla oikeus tuhertaa jotain mahdollisesti hyvinkin epämääräistä skeidaa sen sijaan, että tiskaisi ja/tai toisi kunnollista tiliä kotiin. (Jari Tervo varmaan tuo kotiinsa hyvää tiliä, mutta useimmat kirjailijat eivät.) Tähän omantunnonkysymykseen kirjoittavan ihmisen on vastattava läheisilleen ja ennen kaikkea itselleen. Vaikka tämä ei ole mitenkään sukupuoleen liittyvä ongelma, näppituntumani on sellainen, että kirjoittamiseen liittyvä itsekkyys on on yleensä hieman luontevampaa miehille kuin naisille.

Perhettään laiminlyövä nero on ällöttävä otus, mutta niin on kyllä ällöttävä sellainenkin otus, joka palvelee kaikkia ja kaikkea ja raataa ja puunaa ja lopuksi ruikuttaa, että olisin kyllä ollut minäkin nero, mutta kun piti puunata. Sokeripala julistaa: Lopettakaa puunaus, hyvät naiset, ja kehittäkää luovia taipumuksianne! Este on ennen kaikkea päänsisäinen! Kukaan ei voi vapaassa Suomessamme riistää naiselta oikeutta toteuttaa itseään! Olisi tietysti hauskaa, jos joku vielä siivoaisi kämpän ja haukkoisi henkeä sohvalla, mutta se ei ole mitenkään välttämätöntä.

Niin ja sitten tietysti loppuun sellainen huomio, että puunaaminen on aivan hyvää tekemistä, jos sitä haluaa tehdä mielummin kuin esim. kirjoittaa tai pelata fudista.

Klonkku/jaettu ilo -dilemma

2008-04-18T08:43:00.007+03:00

Luin äskettäin Katja Kallion kirjasen Elokuvamuisti. Siinä on miniesseitä (tai miten niitä nyt parhaiten luonnehtisi) joissa Kallio kertoo vaikuttavista elokuvaelämyksistään. Kirja oli paikotellen aika kiva ja siitä syntyi vahva aavistus, että tekijällä olisi ollut paljon enemmänkin kiinnostavaa sanottavaa aiheesta. Toisaalta oli tietysti kätevää, kun kirjan pienet tekstit ehti lukea samalla kun hääräsi perheen iltatoimia ja jäi aikaa lukea Fingerpori-albumikin. Jään joka tapauksessa odottamaan toiveikkaana Kalliolta uutta elokuvakirjaa.

Kallio kuvaili Elokuvamuistissa taipumustaan suojella rakkaimpia elokuvakokemuksiaan. Jos joku elokuva on oikein ihana, hän ei kerro siitä kenellekään, ja jos siitä tulee puhe, hän yrittää kääntää keskustelun toisille urille. Kallio tunsi olevansa pohjimmiltaan niljakas otus, joka haluaisi vangita elokuvan huoneeseensa ja sivellä sitä ja kuiskailla sille että kukaan ei ymmärrä sinua niin kuin minä, my precious. Ajatus siitä, että usuttaisi toisia katsomaan elokuvaa on yhtä sopimaton kuin se, että olisi vastarakastunut ja sanoisi tutuille, että uusi mieheni on tosi jees, menkää tekin testaamaan ja kertokaa mielipiteenne.

Tunnistan itsessäni samaa klonkkumaista tendenssiä. Joskus aikaisemminkin täällä kirjoittelin, että parhaista - tai pikemminkin ankarimmin fanitetuista - jutuista täytyy olla aika hiljaa, koska ne menevät herkästi pilalle. Jos joudun helvettiin, se on varmasti äidinkielentunti, jossa luokkakaverit laukovat ikuisesti epäkunnioittavia heittoja ja vääriä mielipiteitä jostain oppimäärään kuuluvasta ihanasta kirjasta.

Toisaalta tässäkin asiassa on kaksi puolta. Itselleni - ja varmaan myös Katja Kalliolle, ainakin Elokuvamuistista päätellen - on myös usein suuri ilo jakaa kokemuksia ja jutella kirjoista tai elokuvista. Joidenkin teosten kohdalla jaettu ilo on moninkertainen. Joskus yhteinen tunnelma teoksen ympärillä on paljon parempikin kuin itse teos. Jos kukaan muu ei olisi lukenut vaikka Harry Pottereita en taatusti olisi lukenut niitä toista kertaa tai ainakaan odottanut uusia osia niin innokkaasti.

Joskus klonkkutendenssi ja jakamisen ilo menevät vähän päällekäin. Sellainen kahtalainen kokemus minulla oli aikaisemmin tällä viikolla, kun osallistuin Teeman uuteen Popkult-ohjelmaan (se tulee kesällä, mainostan sitten lähempänä). Juttelin neljästä hienosta kirjasta, nimittäin Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, Bram Stokerin Draculasta, Hanna Haurun Tyhjien sielujen saaresta ja Tove Janssonin Reilusta pelistä. Oli tosi hauskaa paneutua kirjoihin uudestaan, miettiä niitä ja jutella niistä toimittaja Olli Laineen kanssa, mutta nyt kun ne kirjat pyörivät täällä pitkin kämppää, minun ei tee mieli avata niitä, koska tunnen että olen jotenkin hölöttänyt ne väliaikaisesti rikki.

Mihin te Sokeripalan mahdollisest lukijat asetutte klonkku/jaettu ilo on paras ilo -akselilla?

Kirjailijailta Leppävaaran kirjastossa

2008-04-01T15:10:00.006+03:00

Tervetuloa Leppävaaran kirjaston kirjailijailtaan 15. huhtikuuta kello 18. Vieraina ovat Anu Kaipainen ja minä ja haastattelijoina Merja Komonen ja Esko Nick. Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Kannattaako kirjailijan blogata?

2008-03-16T15:52:00.014+02:00

Robin Hobb on ankarasti sitä mieltä, että ei. Kirjailija, joka bloggaa, ei saa tarinoitaan valmiiksi, koska kommentoi koko työpäivänsä ajan virtuaalisten kavereittensa kissanpentuja ja ruokareseptejä. Mielestäni Hobb on jossain määrin oikeassa ja samaa mieltä tuntuu olevan George R. R. Martin, joka onkin tainnut kommentoida kissanpentuja pidemmän kaavan kautta, koska Tulen ja jään laulu täydentyy tooodella hitaasti.

Internet on kieltämättä ihan saatanasta. Saan aina itse parhaiten töitä tehdyksi, jos nettiyhteys on jostain syystä epäkunnossa. Tietysti bloggaamisen lisäksi on tuhansia ja taas tuhansia muitakin tapoja viivytellä jos ei jaksa tarttua hommiin.

Kirjailijoiden blogeissa on myös sellainen ongelma, että ne saattavat repiä rikki hauraan mielikuvan kirjailijasta, joka on syntynyt ihanaa tuotantoa lukiessa. En tiedä harmittaako ketään muuta lukea palvotun neron jokapäiväisiä mietteitä pyykinpesusta, mutta minusta se on todella traumatisoivaa. Kuten aiemmin kerroin, ihailin nuorempana kovasti Neil Gaimania. Olin muodostanut hänestä päähäni tyylikkään goottiunelman ja arvatkaa miltä tuntui, kun luin hänen blogistaan, että hän harrasti kuminauhajumppaa ennen kirjakiertuetta, koska oli päässyt mahaa kertymään! Onneksi olin silloin jo elämän koulima aikuinen. Jos olisin lukenut kuminauhajumpasta 15-vuotiaana, olisin hukuttautunut Vantaankoskeen. Neil Gaiman ei ole ainoa kirjailija, josta tiedän enemmän kuin haluaisin.

Toisaalta pidän kovasti monista kirjailijoiden blogeista ja seuraan useita, eikä niiden lukeminen yleensä vie kohtuuttomasti aikaa tai muutenkaan pilaa päivää. Sokeripalakaan ei vie työaikaani, koska päivitän melko harvoin. Uskon, että bloggaamisesta on monenlaista hyötyäkin kirjailijalle: se voi tarjota rohkaisevaa tunnetta viiteryhmästä ja lukijoista, tuoda kirjoille lisää lukijoita (ainakin itse olen hankkinut kirjoja sen perusteella, että tekijä on tuttu netin kautta) ja jos kirjailijan persoonaa tai teoksia riepotellaan julkisuudessa, niin ainakin joku julkisuuden kolkka pysyy hänen omissa käsissään.

Ja lopuksi Robin Hobbista vielä vähän: Arvelisin hänen olevan niitä kirjailijoita, jotka vannovat ennen kaikkea yksinäisen puurtamisen nimiin, eivätkä näe (netti)yhteisöllisyydessä arvoa. Muistelen lukeneeni, että Hobb ei koskaan näytä viimeistelmättömiä tekstejään kenellekään muulle kuin kustannustoimittajalle. Lisäksi hän vastustaa todella jyrkästi fan fictionia - ylipäänsä ja varsinkin omiin kirjoihinsa pohjautuvaa - vaikka monet kirjailijat pitävät sitä pikemminkin kunnianosoituksena. Robin Hobbhan on siis se, joka on kirjoittanut loistavan Näkijän taru -fantasiatrilogian, kohtuullisen loistavan Liveship Traders -trilogian ja väsähtäneen Lordi Kultainen -trilogian. Parhaillaan hän kirjoittaa Solider Son -trilogiaa, jota en ole lukenut, mutta joka on kuulemma aika puuduttava.

Olisi mukava kuulla mielipiteitänne bloggaamisen ja blogien seuraamisen iloista ja haitoista, mutta jos kukaan ei kommentoi, oletan, että olette kirjoittamassa suurta suomalaista romaania tai tekemässä jotain muuta tärkeää.

Kirjoittajapiiri on paras piiri

2008-03-05T14:28:00.008+02:00

Pääsin pitkästä aikaa osallistumaan kirjoittajapiirini tapaamiseen, ja se oli niin hauskaa, että ylistelen nyt seuraavaksi vähän kirjoittajapiirejä.

Kirjoittavista ystävistä ja heidän palautteestaan ja tuestaan on ollut ainakin minulle paljon iloa ja hyötyä. Aloitin kirjoittamisharrastukseni yksin ja tietysti kaikki tärkeimmät kirjoittamiseen liittyvät tilanteet tapahtuvat yksin kotona, mutta olen suhteellisen varma, etten olisi koskaan esimerkiksi kirjoittanut kokonaista kirjaa, jos en olisi löytänyt muita kirjoittajia ympärilleni.

Kirjoittajapiirissämme on vajaa kymmenenkunta jäsentä ja silloin kun homma toimii hyvin, yksittäiseen tapaamiseen ehtii vähintään puolet porukasta. Tuomme lyhyehköjä tekstejä tai katkelmia toistemme luettaviksi ja annamme niistä palautetta. Meillä on myös tapana jakaa kirjoitustehtäviä. Keksimme ne pikaisesti tapaamisten päätteeksi vapaan assosiaation menetelmällä ja valitsemme tyylin, aiheen, genren tms. Tehtävästä voi kirjoittaa halutessaan seuraavaksi kerraksi.

Aika moni ryhmästämme tekee ainakin välillä jotakin magnum opusta julkaisu päämääränään, mutta näennäisesti hyödyttömät harjoitukset vaikuttavat edelleen tarpeellisilta. Ensimmäisessä tapaamisessamme kauan sitten eräs ryhmäläinen sanoi, että rajoitukset luovat mahdollisuuksia. Se on minusta erittäin totta. Jos edessä on valkoinen dokumentti, johon voi kirjoittaa mitä vain, esim. juuri sen mitä sydän sanoo ja mitä maailma on vailla, on melko varmaa, että ruudulle ei ilmesty mitään ainakaan täällä meilläpäin. Sen sijaan aiheesta kirjoittaminen on kevyempää ja helpompaa. Joskus käy jopa niin, että tehtävät laajenevat kokonaisiksi novelleiksi tai näytelmiksi tms. Ne myös saattavat parhaimmillaan vähän laajentaa kirjoittajan repertuaaria ja rikkoa maneereja.

Palautteesta on usein konkreettista hyötyä tekstien työstämisessä, mutta ehkä kaikkein suurin hyöty on se, että ryhmässä saa vahvistusta omalle kirjoittamisharrastukselleen. Ainakin minulla tulee aina vain sellaisia masentavia what's the point -hetkiä, jolloin mietin, että olisi varmaankin tärkeämpää viettää aikaa ihmisten seurassa, katsella Frendien uusintoja tai etsiä kaksihaaraisia hiuksia kuin kirjoittaa. Silloin auttaa, kun muistelee toisia kirjoittajia ja ajattelee, että voi näyttää taas tekstinsä heille.

Kirjoittajapiireissä on tietysti myös paljon mahdollisia ongelmia, ja luulen, että on viime kädessä ihan herrassa sattuuko koolle sopiva joukko ihmisiä, jotka voivat auttaa ja tukea toisiaan sössimättä koko hommaa. Kirjoittajapiirin elinehto on se, että ryhmäläiset ovat motivoituneita. Lisäksi heidän olisi hyvä olla suurin piirtein saman tasoisia, ja tietysti kohteliaita ja joustavia, koska mikään ei tapa luovuutta yhtä tehokkaasti kuin vääntö ja riitely. Myöskin olen sitä mieltä, että toimiva kirjoittajapiiri on suhteellisen asialleen omistautunut, eikä pelkästään syö pullaa ja juoruile tai bondaa sielullisten kipupisteidensä äärellä.

Siinä vaiheessa kun jokin oikein mittava kirjoitushomma lähtee käyntiin, tapaamisten melko spontaanit ja ylimalkaiset kommentit eivät ole kovin hyödyllisiä, vaan arvoonsa nousee pikemminkin yksittäinen luottolukija. Kaiken kaikkiaan minusta on tärkeää olla vaatimatta toisilta piiriläisiltä liikaa, koska kukaan ei ehdi ja jaksa tuskailla toisen luovasta prosessista omansa lisäksi. Mutta sopivan kevyesti otettuna kirjoittajaryhmä on aivan loistava asia. Menkää heti perustamaan oma! Ja jos joku meidän ryhmäläinen lukee tämän, niin terveisiä ja tiedoksi, että Kitkerä - Aistimellinen teos on jo melkein valmis.

Naistenpäivämainos

2008-02-24T08:42:00.004+02:00

Mainostan hyvissä ajoin Naisasialiito Unionin avoimien ovien päivää, joka pidetään naistenpäivänä 8.3 osoitteessa Bulevardi 11 A 1. En tiedä muuten ohjelmasta enkä löytänyt tähän hätään mitään linkkiä, mutta itse olen paikalla kello 13 juttelemassa Liha tottelee kuria -kirjastasta ja varmaankin erityisesti sen sukupuoliin liittyvistä teemoista. Tervetuloa!

Lapsuuden sankareita

2008-02-08T14:06:00.007+02:00

Tunnen outoa velvollisuutta ostaa Neil Gaimanin kirjoja, vaikka ne ovat aika huonoja. Anansi Boysissa ja Tähtisumussa en ole koskaan päässyt paria ensimmäistä lukua pidemmälle ja Unohdetut jumalat oli minusta selvä malliesimerkki päältä kauniista kakusta ja missä oi missä oli Maanalaisen Lontoon punainen lanka? Ainoa Gaimanin romaani, josta pidän, on Hyviä enteitä, mutta sekin on yhteistyötä Terry Pratchettin kanssa ja muistuttaa erittäin paljon Kiekkomaailma-kirjojen hyviä kohtia. Kyllästyttää, kun Gaiman toistaa niitä omia rakkaita sisällöllisiä maneereitaan, erityisesti sellaista, että ajatelkaa hei jos joku mytologinen hahmo olisikin joku kaupan kassa tai bussikuski. Lisäksi Gaiman yrittää usein olla humoristinen, mutta ei oikein osaa.

Velvollisuus lisätä vaatimaton roposeni Neil Gaimanin kassaan johtuu varmaankin siitä, että Gaiman on lapsuuteni sankari enkä voi koskaan hylätä häntä täysin. Diggasin tietysti Sandmania silmät päästäni 15-vuotiaana, niinkuin jokainen terve teini-ikäinen. Olen lueskellut Sandmania välillä uudelleen, ja se pitää edelleen aika hyvin kutinsa. Sandmanin lisäksi monet Gaimanin novelleista ovat kivoja.

Ostin ja luin juuri suomeksi käännetyn novellivalikoiman Aarteita ja muistoesineitä. Pidän varsinkin kokoelman aloittavasta Vihreiden kirjainten arvoitus -novellista, joka on jonkinlaista Sherlock Holmes ja Suuret muinaiset -crossover-fanfictionia. (Sherlock Holmes ja Suuret muinaiset ovat minulle hyvin rakkaita hahmoja ja voi olla, että pidän novellista lähinnä siksi. Muistaakseni se on kyllä palkittu Hugollakin, joten kyllä siitä muutkin ovat pitäneet.) Vihreiden kirjainten arvoitus löytyy muuten englanniksi A Study in Emarald -nimisenä Neil Gaimanin kotisivulta. Neil Gaimanin kotisivu on varmaan internetin paras kirjailijan kotisivu. Sieltä löytyy kaikenlaista hauskaa moneksi päiväksi, jos vaikka sattuu olemaan töissä sellaisessa konttorissa, jossa voi simuloida työntekoa.

Haasteita

2008-01-24T09:55:00.000+02:00

Sokeripala on haastettu kahdessa blogissa. Morre haastaa minut listaamaan kymmenen suosikkiblogiani, mutta en listaa, koska ne ovat salaisuus. Vaikka kailotan asioitani täällä world wide webissä, niin OIKEASTI, uskokaa tai älkää, olen salakähmäinen, enkä koskaan kerro täällä tai muuallakaan kaikkien tärkeimpiä asioita, esimerkiksi suosikkiblogeja, -kirjoja, -elokuvia, -biisejä tai -ajatuksia. Parhaat asiat menevät pilalle, jos ne kertoo liian huolettomasti. Herää tietysti kysymys, että miksi minulla on blogi, kun en pohjimmiltani halua kertoa mitään tärkeää. Syy on kaupallinen. Sokeripala on perustettu pääasiassa siksi, että Lihis menisi kuumille kiville. Lihiksen elinkaari kirjakaupoissa alkaa olla vähitellen illassaan ja nyt herää tietysti se kysymys, että mitä minä täällä enää heilun. Siihen en ole vielä keksinyt hyvää perustelua.

Mutta sen voin paljastaa, että luen esimerksiksi itsensä Morren blogia, jossa on kiinnostavia kirja-arvosteluja. Arvostan erittäin paljon hänen suhtautumistaan kirjallisuuteen. Se on intohimoinen, analyyttinen ja epäelitistinen. Kirjallisuuden äärellä on rasittavan paljon snobbailua ja teeskentelyä, mutta Morren postaukset ovat aitoja ja vilpittömän subjektiivisia. Olen ihmetellyt usein, että miksi kirja-arvostelut ovat monissa blogeissa aivan samantapaisia kuin lehtikritiikit, siis siinä mielessä, että ne yrittävät olla jotenkin vastaansanomattoman ja todistettavan oikeassa, vaikka oikeastaan blogien idea olisi olla niin subjektiivinen kuin lähtee. Tai siis: jos kirjoittaa lehtitekstiä, niin miksei saman tien myisi juttujaan lehteen? Toisaalta monissa blogeissa on erittäinkin subjektiivisia yhden tai parin lauseen heittoja luetusta, mutta niistä lukija ei yleensä saa paljon irti. Morre on siitä harvinainen, että hän perustelee tarkasti miksi fanittaa tai dissaa. Hänen bloginsa onkin ihan kuin juttelisi elävässä elämässä jonkun kirjallisuuden ystävän kanssa.

Ja Fredrika on haastanut minut päivän ekotekoon. Se olkoon se, että laitan tänä iltana papuja likoamaan yöksi ja aamulla keitän ne ja laitan pakastimeen. Ja sitten koko ruokakuntani syö papuja eläinproteiinin sijasta hyvin, hyvin kauan.

Kymmen parasta blogia -haaste menee eteenpäin J. Pekka Mäkelälle ja päivän ekoteko -haaste menee Anne Leinoselle.

McEwan, Marklund ja Nova

2008-01-19T09:02:00.000+02:00

Olen ollut viime aikoina hidas päivittämään blogia. Kirjallinen elämäni on vähissä ja jos ei ole aikaa kirjoittaa kirjallisuutta, niin onko edes syytä pitää kirjallisuusblogia?

Olen tietysti lukenut kaikenlaista, mm. Ian McEwanin Amsterdamin, josta pidin. Se on ensimmäinen lukemani McEwanin kirja, koska minulla on ollut ennakkoluuloja. Olen joskus hieman selaillut McEwanin kirjoja, ja ne vaikuttivat tekovakavilta ja itsetietoisilta. Ja kävin myös katsomassa jonkin aikaa sitten McEwanin romaanin pohjalta tehdyn Sovituksen ja se oli ärsyttävä. (Siinä oli asetettu ei enempää eikä vähempää kuin kokonainen maailmansota kulissiksi pikkumaisten pikku henkilöiden pienille seksuaalisille turhaumille.) Mutta joka tapauksessa Amsterdam oli ihan kiva ja yllättävän kepeä. Siitä tuli vähän mieleen Somerset Maugham, kun oltiin brittiläisiä ja rikkaita ja kevytkenkäisiä ja yhtäkkiä kauheissa ongelmissa.

Luin myös Liza Marklundin Nobelin testamentin. Pidän Marklundin dekkareissa siitä, että Annika Bengzon on aina niin paskana, koska sen lukeminen on kathartista. Mutta se onkin ainoa hyvä asia mitä Marklundin kirjoista voi sanoa. Niissä on sellainen kauhea ominaisuus, että ne tarrautuvat lukijaan eikä lukemista voi lopettaa vaikka koko ajan huomaa, että kirja vie jotain sielusta. Marklundin lukemisesta tulee tosi ällöttävä ja pahoinpidelty olo. Tuntuu ihan samalta kuin olisi töllöttänyt jotain suomi 24 -keskustelua tai vauvalehden keskustelupalstaa tai pornoa koko päivän. On olemassa muitakin samanlaisia vaarallisia kirjoja, mutta onneksi ne ovat harvinaisia.

Tässä on raportti Kouvolan keikasta.

Muistutan myös Nova-novellikilpailusta, johon aloittelevien kirjoittajien kannattaa ehdottomasti osallistua, jos scifi/fantasia/kauhu-osasto kiinnostaa. Kyseinen hieno kilpailu on tarjonnut ensimmäisen kirjoitusfoorumin sellaisellekin kuuluisalle ja juhlitulle kirjailijalle kuin minä! Olen tänä vuonna toista kertaa tuomaristossa. (Jos joku muuten haaveilee kirjailijan urasta, mutta haave tuntuu epärealistiselta, kannattaa kaivaa esille takavuosien Kosmoskynästä Nova-novellini Yksisarvisen talli. Sen ja julkaisukelpoisen romaanin välillä on vain muutama vuosi ja sen jos minkään pitäisi antaa toivoa.) Novassa on iso tuomaristo ja sen takia sijoittukset ovat jossain määrin kompromisseja. Novelli voi olla hyvä, vaikka ei pärjäisi, mutta tämä ei ole kuitenkaan kääntäen verrannollista. Se, joka pärjää Novassa, tekee taatusti jotain oikein. Suosittelen kiinnittämään huomiota kielioppiin, oikeinkirjoitukseen ynnä muuhun perushommaan ja viimeistelyyn, koska kilpailuun osallistuu paljon aloittelijoita, joilla voi olla perusasiat vielä hakusessa. Viitseliäisyydellä voi päästä aika pitkälle Novassa.

Kirjailijailta Kouvolassa ja purnausta huonosta viihteestä

2007-12-28T12:54:00.000+02:00

Juttelen Lihiksestä Kouvolan pääkirjastossa 7. tammikuuta kello 17.30. Tervetuloa kuuntelemaan, jos olette jossakin lähistöllä! Kirjastonhoitaja Kini Laine emännöi tällaisia kirjailijavierailuja joka kuukausi ja ne ovat kuulemani mukaan kivoja tilaisuuksia. Tässä lisätietoa tapahtumasta.

Kaipaan aina vain merirosvoja ja menneiden aikojen neitosia. Kuka kirjoittaisi hyvän romanttisen ja/tai jännittävän romaanin? Lukisin sen heti! Lapsena oli hauskaa lukea Kolmen muskettisoturin tapaisia kirjoja, mutta nyt kun on aikuinen, eikä mikä tahansa räpellys mene läpi, pettyy melkein aina. Olen lueskellut viime päivinä Ana Veloson romaania Kun kahvi kukkii. Se on eräänlainen Tuulen viemää 1800-luvun Brasiliassa ja siinä on kaikki elementit kunnossa paperilla (kaunis ja itsenäinen plantaasin valtiatar, mystinen ja komea orjien vapauttaja, seksiä trooppisen myrskyn myllertäessä, hienoja tanssiaisia, kohtaamisia öisissä puutarhoissa ym) mutta se on kirjoitettu niin latteasti, että kiinnostus ei säily. Kai se on vain hyväksyttävä, että hyvät sanankäyttäjät eivät halua kirjoittaa viihdettä, vaan laittavat sisältöönkin saman tien jotain omaperäistä kierrettä. Voi myöskin olla, että hyvin kirjoitettuja seikkailuja ja romansseja löytyy parhaiten lasten- ja nuortenosastoilta.

Edit. Lisäsin vielä kuvan kirjailijaillan mainosjulisteesta. Julisteen kuva on Veikko Somerpuron ottama ja se on varmaankin suosikki-promokuvani. Näytän krapulaiselta inuiitilta, mutta hyvin kauniilta sellaiselta, vai mitä?

Vaarallisia kuulia liikkeellä

2007-12-22T08:40:00.000+02:00

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille! Varokaa liiallista vihreiden kuulien syöntiä!

Menneen maailman maalari

2007-11-29T14:14:00.000+02:00

En ehtinyt kirjastoon hakemaan ihania hattaroita, joten luin Kazuo Ishiguron romaanin Menneen maailman maalari. Kirja oli tosi hyvä ja suosittelen sitä voimakkaasti. Menneen maailman maalari sijoittuu toisesta maailmansodasta toipuvaan Japaniin ja kertoo vanhasta taidemaalarista, joka oli ennen sotaa kunnioitetty mielipidejohtaja, mutta sodan jälkeisessä ilmapiirissä hänen vakaumuksensa on väärä ja kunniaton.

Olen lukenut aiemmin Ishiguron kirjat Pitkän päivän ilta ja Me orvot. Niistä pidin vielä enemmän. Ne ovat jopa (hyvin pitkällä) lempikirjojeni listalla. Pitkän päivän illasta tehtiin myös elokuva, mutta sitä Sokeripala ei suosittele. Siinä on omahyväinen Anthony Hopkins ja se on muutenkin banaali.

Kaikissa lukemissani Ishiguron kirjoissa tuntuu olevan se yhtäläisyys, että tärkeimmät asiat ovat rivien välissä ja lukijan on itse pääteltävä millaisia tapahtumia tarinan ja henkilöiden taustalta löytyy. Henkilöt eivät edes mielessään mieti miten asiat "oikeasti" ovat, vaan ovat aina jollakin tavalla harhautuneita.

Menneen maailman maalaria lukiessa oli mukavaa avata japanilaisen keskustelukulttuurin koodia. Se on aivan selkeä kunhan sen hoksaa. Erittäin kohtelias ja varovainen puhe tarkoittaa normaalia kanssakäymistä. Asiallinen ja selkeä puheenparsi tarkoittaa töykeyttä. Ikkunasta ulos hiljaa katseleminen tarkoittaa "Painu helvettiin. Et saa koskaan anteeksi."

Sokeripala säälii itseään

2007-11-19T09:53:00.000+02:00

Metroissa oli vähän aikaa sitten runoja (nyt niissä on niitä ihmiskielteisiä Älä kailota -julisteita) ja yksi ruotsinkielisistä runoista (en muista kenen, kertokaa kommenttiosastolla jos tiedätte) sanoi, että olisipa mukavaa olla vähän kipeä ja maata sängyssä juomassa sitruunamehua ihanassa rauhassaan ja lukea jännittävää kirjaa. Se olisi kieltämättä todella ihanaa! Ikävä kyllä alistettu sukupolveni ei voi tehdä sitä kovin paljon. Töistä ei uskalla olla poissa, jos on vain "lite sjuk" eivätkä kotiäiditkään voi maata sängyssä tai tuloksena on sitruunamehulasin sirpaleita ympäri makuuhuonetta. Olen ollut kipeänä kohta kolme viikkoa ja jos nyt jossain vaiheessa pääsisin hetkeksi runon kuvaamaan tilanteeseen, niin mitä lukisin? Onko mitään ehdotuksia? Sen pitäisi olla erittäin eskapistista ja lohduttavaa, mutta hyvää. Se voisi kertoa esim. menneiden aikojen ihanista neidoista tai vaaleanpunaisista hevosista tai merirosvoista.

Salat julki, Lihis-kritiikkejä ja kilpailu

2007-11-16T13:17:00.000+02:00

Olen aiemminkin maininnut, että historiallisista romaaneistaan tunnettu kirjailija Juha-Pekka Koskinen on työmoraalinen esikuvani. Hän neuvoi minua kauan sitten, että kirjoittamiselle täytyy uhrata päättäväisesti aikaa, vaikka se olisi pois jostakin hauskasta. Voitte varmaankin uskoa, että olen erittäin järkyttynyt tästä paljastusvideosta!

Koska en voittanut Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoa enkä päässyt Finlandia-ehdokkaaksi ja itsetuntoni on romuna, vahvistan egoani linkittimällä Sokeripalaan kaikki hyvät kritiikit, joita Lihiksestä löytyy tällä hetkellä netistä. Uutispäivä Demarin arvostelu on kaikkein kehuvin, mutta se spoilaa jonkin verran juonta, varoitus siitä! Tässä linkit: Keskisuomalainen, Demari jaUusi Suomi.

Ja vielä linkki Devoted Souls -kirjoitus- ja piirustuskilpailuun. Kilpailu liittyy Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen uuteen nuortenromaaniin, jossa seikkaillaan pelimaailmassa.

Julio ja Nibelungit

2007-11-01T13:10:00.000+02:00

Gloria on pyytänyt minua esittelemään lempinovellini. Ajattelin tehdä sivistyneen, mutta omaperäisen vaikutelman ja esitellä jonkin Julio Cortazarin novellin, mutta näin viime hetkellä listan palstalla julkaistuista novelleista ja se oli täynnä Cortazaria. Itse asiassa tuoreimmassa numerossakin on Cortazaria. Ainoastaan Tove Janssonia on ollut vuosien mittaan enemmän kuin Cortazaria. Valitsin siis ihan toisenlaisen, muutama vuosi sitten ilmestyneen novellin, joka on myös oikein kiva. En kerro mikä se on, lukekaa sitten Gloriasta!

Lihiksestä otetaan toinen painos! Siinä on niebelungit kirjoitettu nibelungit, niin kuin pitääkin.

Lumikko ja uudelleen keksitty pyörä

2007-10-29T07:34:00.000+02:00

Vuoden 2006 parhaan suomalaisen fantasiakirjan palkinto Kuvastaja annettiin viime viikonloppuna Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanille Lumikko ja yhdeksän muuta. Kirja onkin tosi hyvä. Luin sen heti kun se ilmestyi puolisentoista vuotta sitten ja muistan, että olin vähän alakuloinen, koska kirjoitin silloin omaa kirjaani ja ajattelin, että selvästi taas näkee, että toiset osaavat paremmin. Lumikko kertoo kirjailijoista oudossa pikkukaupungissa ja sen fantasiaelementit ovat aika kivoja ja pelottavia. Niistä tulee mieleen hämyisä ja kiehtova taide-elokuva. Kirjan ainoa huono puoli liittyy mielestäni siihen, että se on niin hyvin rakennettu ja kelattu, että se on jo vähän kliininen.

Jääskeläisen ja nähtävästi ainakin myös Anne Leinosen blogissa puhutaan taas reaalifantasiasta, koska joku ihmetteli, että eikö Jääskeläinen ole nimenomaan painottanut, ettei ole fantasiakirjailija, vaan reaalifantastikko. (Reaalifantasia tarkoittaa ymmärtääkseni suurin piirtein sitä, että kirjassa voi olla mitä tahansa aineksia ja genrejä ihan siinä sekoituksessa kuin kirjailija itse haluaa. Lisätietoa koulukunnasta löytyy esimerkiksi Jääskeläisen blogin sivupalkista.)

Reaalifantasia-nimikettä on kelattu jo pitkään scifi-lehdissä ja foorumeilla ja tapahtumissa ja blogeissa, mutta Sokeripala avaa sanaisen arkkunsa vasta nyt. Here comes: kirjallisuuden ystävänä minua on ärsyttänyt reaalifantastikkojen julistus siitä, että olemme keksineet pyörän. Tuntuu siltä, että koulukunnan kirjailijat eivät luota lukijoidensa lukeneisuuteen saati kykyyn tulkita erilaisia tekstejä. Tulee siitä vähän sellainenkin olo, että reaalifantastikot eivät ole itse lukeneet mitään.

Kun asiahan on niin, että melkein kaikki kirjallisuus on sitä reaalifantasiaa. Suomessa on tietysti vahva realismin perinne, mutta jopa kotimainen kirjallisuus on täynnä vanhoja ja uusia kirjoja, joissa on jotakin näkymättömän maailman häivähdystä mukana. Vanhan ja uuden suosikkini mainitakseni vaikka Seitsemän veljestä ja Jalat edellä.

Ymmärrän tietysti termin käyttökelpoisuuden. Kirjoja laatikoidaan myyntivaiheessa omiksi pikku genreikseen niin innokkaasti, että se menee varmasti usein pieleen. Ja senkin ymmärrän, että jos lukijakunta koostuu paljolti scifi- tai fantasiaharrastajista, kirjailija tuntee tarvetta painottaa, että tämä on ihan tarkoituksella tällaista, eikä epäonnistunutta genrekirjallisuutta. Ja tietysti osa lukijoista onkin sellaisia pässejä, että heille pitää kertoa etukäteen, että tässä kirjassa voi olla ihan mitä vaan, älä sitä ihmettele.

Puhdas koti, hyvä kirja!

2007-10-27T18:57:00.000+03:00

Näin yöllä unta, jossa minua kehotettiin ostamaan Virpi Hämeen-Anttilan Sokkopeli. Olisin ostanut sen Helsingin kirjamessuilta, mutta unohdin rahat kotiin.

Liha tottelee kuria on päässyt Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaaksi. Olen siitä todella iloinen, koska tänä vuonna esikoiskirjat ovat parempia kuin vuosiin ja monet hyvät jäivät finaalista. On hienoa olla osa tällaista oivallista kohorttia.

Messuilla oli mukavaa, mutta kiireistä. Erityisen kiinnostavaa oli kuulla toisten kirjailijoiden teoksista ja työtavoista. Miika Nousiainen kertoi eräässä paneelissa, että paras tapa miettiä romaania on pyöräillä tai siivota. Olen samaa mieltä. Myös kävely ja tiskaus ovat hyviä.

Kuulin, että Lihis myi niin hyvin, että sitä täytyy viedä messukeskukseen sunnuntaiksi lisää! Go Lihis go!

Kirjakerho

2007-10-23T10:07:00.000+03:00

Syksyn esikoiskirjat Ilmestys, Arvostelukappale, Vadelmavenepakolainen ja Liha tottelee kuria ovat aiheena torstaina 25.10. Ylen Radio 1:ssä Kirjakerho-ohjelmassa. Ohjelma lähetään kello 23.05 ja uusitaan lauantaina kello 8.05. Nähdäkseni ohjelman saa myös netistä podcastina.

Lisäys: Kirjakerho löytyy täältä . Edellä mainittujen lisäksi myös Laura Lindstetin kirja Sakset on käsittelyssä. Mukavaa oli se, että keskustelijat pitivät tämän syksyn esikoisia oivallisena joukkona! Lihis herätti keskutelijoissa erimielisyyttä. Tuuve Aro piti sitä tarkkanäköisenä, mutta Lasse Koskela piti sitä kökkönä farssina.

Kirjamaa ja Kirjamessut

2007-10-22T14:00:00.000+03:00

Viisitoistaminuuttinen ei osoita loppumisen merkkejä. Kohta naamani näkyy jo telkkarissakin. Ohjelma on YLE Teeman uusi Kirjamaa, jossa Anna Tulusto ja Reidar Palmgren matkustavat keikkabussilla ja juttelevat kirjailijoiden kanssa. Vieraana on myös Sakset-romaanin tekijä Laura Lindstedt.

Tämä on elämäni ensimmäinen tv-esiintyminen ja kysyin julkkiskaveriltani mitä telkkariin kannattaa laittaa päälle. Hän sanoi: "Kannattaa laittaa housut eikä hame, ettei pillu näy."

Helsingin kirjamessuilla esiinnyn lauantaina 27.10. kello 16.00 WSOY:n pisteessä ja kello 16.30 Eino Leino -lavalla ohjelmassa Esikoisromaanit esiin. Mukana ovat myös Miika Nousiainen, Hanna-Riikka Kuisma, Essi Henriksson ja Eeva Vuorenpää.

Hämmästyttävä lumihiutalemetodi

2007-10-09T09:30:00.000+03:00

Antti Majander arvosteli Lihiksen tänään Hesarissa. Arvostelu oli myönteinen, mutta romaanin lopetus sai huutia. Monet lukijat ovat sitä miltä, että Lihiksen loppu ei oikein natsaa, mutta syy siihen on kaikkien mielestä vähän erilainen. Onneksi jotkut tykkäävät siitä. Kritiikin referaatti löytyy täältä.

Olen kertonut muutamassa lehtijutussa, että romaanini syntyi sillä tavalla, että istuin yhtenä päivänä koneelle ja aloin kirjoittaa mitä päähän pälkähti. Hesarin kritiikissäkin asiasta mainitaan. Luulen, että melkein kaikki romaanit syntyvät enemmän tai vähemmän sillä tavoin. Jos kirjailija vatuloisi jokaista lausetta, kirjat eivät valmistuisi koskaan. Kirjoittajan on päästettävä jossain vaiheessa teksti lentoon silläkin riskillä, että se lentää jonnekin tyhmään paikkaan.

Suunnittelematta kirjoittaminen on tavallaan "väärin", ainakin jos uskoo tiettyjä kirjoitusoppaita ja viisaiden neuvoja. Romaanihenkilöille pitäisi miettiä tai jopa kirjoittaa taustatarinoita ja henkilöiden suhteista pitäisi rakentaa ties mitä installaatioita. Suunnittelun vaatimus on joissain tapauksissa tukahduttava, koska teoksen eri osasia voi olla vaikea irrottaa toisistaan ja analysoida erillisinä palasina. Tuntuu myös rasittavalta ajatukselta kirjoittaa kirja, joka on jo valmiiksi täydellisenä päässä. Myöskin olen sitä mieltä, että joistain romaaneista huomaa, että ne on kaavoitettu etukäteen liian pedantisti. Sellaisia kirjoja on tylsää lukea, koska ne eivät hengitä yhtään eikä lukijalle tule hetkeskikään sellaista tunnetta, että hän on matkalla tuntemattomaan.

Lopuksi linkki uskomattoman lumihiutalemetodin isän Randy Ingermansonin sivustolle. Tämä Randy kirjoittaa vissiin jotain uskonnollisia seikkailukirjoja, jotka myyvät Amerikassa kuin lämmin leipä. Randy vakuuttaa, että lumihiutale-metodilla syntyy kirjoja, joita ei voi laskea kädestään ja kassavirtakin on taattu. Lumihiutalemetodissa kirjailija kirjoittaa koko tuotantonsa käymättä ollenkaan tuntemattomilla vesillä. Metodi tuntuu tuntuu insinööritieteeltä eikä taiteelta, mutta eksaktius ja harmonia ovat ihastuttavia.

Gladiaattori vs. hai

2007-10-07T09:14:00.000+03:00

Kävin lauantaina pikaisesti Turun kirjamessuilla. En ehtinyt ostaa mitään enkä kuunnella mitään esityksiä, mutta ainakin sain vähän ennakkotietoa Kreetta Onkelin kirjasta Kotirouva, koska Onkeli ja minä olimme samassa show'ssa. En ole lukenut muita Onkelin kirjoja kuin Ilosen talon, mutta se oli poikkeushyvä, sen muistan. Kotirouvakin vaikuttaa kiinnostavalta ja lisäksi ajankohtaiselta, kun sukupolveni naiset ovat nyt nähtävästi siirtymässä kotilieden ääreen työelämästä.

Tommi Melender on pitänyt osansa salaisesta lehmänkaupasta, ja bloggaa hyvin kauniisti romaanistani. Olen tosi otettu siitä, että hän kuvailee teemojen käsittelyä (myös) vakavaksi. Lihis tuntuu yleensä herättävän sen huomion, että onpas nyt hassua ja/tai riskaabelia, vaikka kirjoittaessani olin välillä hyvinkin vakavissani.

WSOY:n kirjailijalla on muitakin etuja paitsi takuuvarmat hyvät kritiikit, nimittäin kirjoja saa viedä (vähäsen) Bulevardilta kotiinsa ilmaiseksi. Kävin jonkin aikaa sitten hakemassa pinon. Keräsin pääasiassa hyllystäni puuttuvia perusteoksia, esimerkiksi Väinö Linnaa, Astrid Lindgreniä ja Rudolf Koivun kuvittamia satuja. Aloin lukea ensimmäiseksi Ursula LeGuinin Maameren tarinoita. Se on vielä parempi kuin muistin. Uudempaa fantasiaa edusti pinossa Scott Lynchin Locke Lamoran valheet. Vilkaisin siitäkin alkua ja se lähti liikkeelle vetävästi, mutta alkoi sitten laahtata pahan kerran. Nyt olen siinä kohdassa, jossa naisgladiaattorit ja hait aloittavat taistelunsa ja siihen se taitaa jäädä. Tietääkö kukaan kummat voittivat?

Kunnian mies

2007-10-04T09:53:00.000+03:00

Lupasin Tommi Melenderille kehua hänen kirjaansa Kunnian mies, joten täältä pesee. Tästä ei tule mikään journalistisessa mielessä pätevä arvio, koska se tuntuisi työltä eikä huvilta ja olisi epäeettistäkin, kun Tommi on tuttu. Nämä ovat vain päälimmäisiä huomioitani.

No ensinnäkin, kehuminen on aivan luontevaa, koska romaani on hyvä ja pidin siitä henkilökohtaisesti. Se ei ollut sellainen kirja, johon olisin todennäköisesti tullut tarttuneeksi omia aikojani, ja siksi olenkin tyytyväinen, että sain sen käsiini. Olen saanut uutta ajateltavaa.

Luulin ennakkotietojen perusteella, että kyseessä on näppärä pikku satiiri, mutta Kunnian mies onkin hyvin traaginen ja järkyttävä tarina ja vaikka se kertoo pienestä ihmisjoukosta ja lyhyestä ajanjaksosta, siinä on suuren mittakaavan yleispätevää kaikua. (Kirja on myös hauska ja tarkastelee maailmaa hyvin oivaltavasti ja pirullisesti, joten tottahan se on myös näppärä satiiri, ei siinä mitään.)

Kunnian mies kertoo rahoitusalalla työskenetelevistä miehistä ja heidän piinallisesta elämästään, juonitteluistaan ja kunniastaan. Melenderistä sanotaan aina julkisuudessa, että hän on taloustoimittaja ja siksipä kuvaus rahamaailmasta on uskottavan tuntuista ja kiinnostavaa. Osasin sitä odottaa, ja niin se olikin.

Kunnian mies on sillä tavalla ison aivon tuote, että siitä varmaankin irtoaa vähän eri asioita eri lukijoille, riippuen lukutottumuksista ja sivistyksestä eri elämänalueilla. Itselleni varmaankin jää parhaiten mieleen taidokkaasti rakennettu päähenkilö Heikki Laiho. Minulla on aina kova tarve samastua romaanihenkilöihin, ja usein tunnistan paskan kirjan siitä, että samastuminen ei onnistu mitenkään. Kiinnostavan kirjan tunnistan (esimerkiksi) siitä, että henkilö on täysin vieras ja outo, mutta silti tunnen kiinnostusta ja myötätuntoa häntä kohtaan. Heikki Laiho on sellainen romaanihenkilö. Hän vaikuttaa äkkkiseltään ihan kusipäältä. Aivan kuin hän näkisi koko elämän vain laskettavissa olevan hyödyn ja haitan ja rahan saamisen ja menettämisen kautta.

Vielä yksi ominaispiirre, joka minua viehättää Kunnian miehessä, on omaperäinen ja hyvä kieli. Lauseet ja sanavalinnat ovat siellä täällä vanhahtavan tyylitteleviä, ja se varmaankin teke nykyaikaiseen tarinaan osaltaan ajattomuuden ja klassisuuden tuntua. Tekstin rytmi on sujuva ja tyyni. Tapahtumat ovat melkein koko ajan ihan kauheita, mutta lauseet eivät piekse lukijaa.

Tyttöjä Turun kirjamessuilla

2007-09-29T13:41:00.000+03:00

Taannoinen KirjaIN-lehden haastattelu alkoi klassisisella iskurepliikillä: "Miten kaltaisesi kiltti perhetyttö on kirjoittanut tällaisen romaanin?"

Tytöistä puheen ollen olen ensi viikon lauantaina kello 12 Turun kirjamessuilla keskustelmassa aiheesta "tyttöjen tummemmat tarinat" Kreetta Onkelin kanssa. Keskustelu on osa Tyttöjen matkassa -ohjelmakokonaisuutta, joka pidetään Fiore-lavalla kello 10.30-14. Lavaa emännöi Tiina-kilpailun voittaja Vilja-Tuulia Huotarinen ja ohjelmassa kaikenlaista kiinnostavalta vaikuttavaa tyttökirjoista ja kirjallisuuden tytöistä L. M. Montgomerystä Kiroilevaan siiliin. Olen myös kello 11.30 äidinkielenopettajien standilla nuorten haastateltavana jostain, mutta en tiedä mistä.

Kirjamessujen ohjelmasta ja esiintyjistä on blogannut enemmän ainakin Anne Leinonen. Hänkin osallistuu mm. tyttöohjelmaan. Anne on juuri julkaissut Eija Lappalaisen kanssa Devoted Souls -romaanin, jonka olen voittanut arpajaisissa. Arvelen saavani sen hyppysiini ensi lauantaina.

Tänään olen ahkeroinut elämäni ensimmäisen kaunokirjallisen tilaustyön kanssa ja sekin on tyttömäinen juttu, nimittän novelli Demiin. Novelli on vähän pelottava, mutta toimituspäällikkö vakuutti että se on piristävää vaihtelua lehden linjaan. Luullakseni novelli näkee päivänvalon marraskuun numerossa.

Nyt sitä saa!

2007-09-28T11:53:00.000+03:00

Lihaksikkaita miehiä ja pyörtyileviä kaunottaria! Estottomuudessaan huikaisevia ohjelmanumeroita! Jännitys ja väristykset taataan! Myös: Syvällisiä ihmiskohtaloita aikamme kurimuksessa! Mukana koiria, lapsia, jättilumpeita ja roudarinteipillä paikattuja avaruusolentoja!

Kaupallinen tiedote loppuu tähän, koska minulla on kiire kirjakauppaan silittämään kansia!

Vielä kestää

2007-09-26T20:04:00.000+03:00

Pahoittelut disinofrmaatiosta, ei se mitään kaupoissa tänään ollut. Loppuviikosta varmaankin.

Lihis myöhästyy

2007-09-20T13:27:00.000+03:00

Juuri saamani tiedon mukaan painokone on mennyt jankkiin ja Liha tottelee kuria on kaupoissa vasta ensi viikon keskiviikkona 26.9.

Nolous ja luovuus

2007-09-14T09:18:00.000+03:00

Juttelin erään lahjakkaan kirjoittajaystäväni kanssa. Meitä yhdistää moni muukin asia kuin lahjakkuus, mm. se, että saamme ankaria nolotuskohtauksia kirjoittamisesta. Yritämme lohduttaa toisiamme ja sanoa ettei kirjoittamista tarvitse hävetä ja monet muutkin kirjoittavat eivätkä vaikuta häpeävän ollenkaan.

Kaverini on kirjoittajakoulutuksessa, ja jopa siellä, kun joku kysyy että mitä hän duunaa, hän vastaa "sellaista pidempää", koska ei kehtaa myöntää, että kirjoittaa romaania. Minä taas olen päästänyt julkisuuteen lausunnon "Kirjoittaessa en ajatellut, että tekstini julkaistaan. Nyt nolottaa hirveästi. Ihmiset voivat lukea sen!"

En ole aivan varma, miksi kirjoittaminen on nolottavaa. Ehkä siksi, että kaikenlainen itsensä likoon laittaminen muistuttaa itsensä esille tuomista ja itsekorostusta, jotka ovat tietysti syntejä. Toinen ongelma on se, että teksteissä on aina jotain omakohtaista. (Jos ei muuten olekaan, niin ainakin tekstin kertomat ajatukset ovat käväisseet kirjailijan päässä.) Ja jos on sellainen tyyppi, joka ei koskaan kerro kenellekään salaisuuksiaan, niin totta kai punastuttaa, kun ne salaisuudet ovat siinä kenen tahansa luettavana ja naureskeltavina.

Kaverini tekee teksteistään niin krpyptisiä ettei niistä välttämättä´tajua mitä niissä tapahtuu. Itselläni on tapana vannoa mielessäni etten näytä tekstiä koskaan kenellekään samalla kun kirjoitan. Useimpia tekstejä en näytäkään.

Jatkuva nolosteleminen on tyhmää ja vie energiaa. Toisaalta ajattelen, että ehkä se on osa nolon ihmisen persoonaa ja siten myös luovaa prosessia, eikä siitä kannata hankkiutua kokonaan eroon. Pääasiassa kuitenkin ajattelen, että häpeä on tukahduttava voima. Tyhmintä siinä on sisäänpäinkäpertyvyyys. Sen sijaan että kelaisi omaa noloa itseään, pitäisi tutkia maailmaa ja iloita siitä ja kirjoittaa havaintojaan ihastuttaviksi taideteoksiksi.

Tästä tulikin nyt vähän tällainen terapeuttinen blogimerkintä. Nolottaako ketään muuta, elämässä tahi taiteessa? Nyt kommentteja ja sassiin, ei ole kivaa täällä internetissä yksin paljastella sisimpiä tuntojaan.

Ainakin yksi kritiikki plakkarissa

2007-09-13T18:16:00.001+03:00

Eilen oli hauskaa WSOY:n syyskauden avajaisissa. Tuntuu tyystin erilaiselta olla moisissa kekkereissä kun ei tarvitse kiirehtiä kesken kaiken kirjoittamaan juttua kirjailijoiden sössötyksistä, vaan saa itse sössöttää koko illan.

Kilistelin loppuillasta taloustoimittaja-runoilija Tommi Melenderin kanssa. Häneltäkin tulee kohta esikoisromaani WSOY:ltä. Sovimme että luemme pikimmiten toistemme kirjat ja kehumme ne blogeissamme. Tommin blogi on osoitteessa www.antiaikalainen.blogspot.com. Ehdin sitä vähän vilkaista, ja siellä näyttää olevan miellyttävästi muotoiltuja ja kiinnostavia ajatuksia.

Minua on alkanut vähän jännittää kirjan julkaisu, ja siksi luen pelkästään tyynnyttäviä kirjoja. Parasta aikaa luen Muumipapan urotöitä. Kaikki lukemani Tove Janssonin kirjat ovat täydellisiä, varsinkin ei-muumikirjat, mutta myös muumikirjat ovat melko täydellisiä.

Kirjoja enteilevä novellikilpailu

2007-09-01T20:14:00.000+03:00

Tänä syksynä ilmestyy ainakin kolme esikoisromaania, joiden tekijät pärjäsivät viime vuonna Martti Joenpolven novellikilpailussa. Romaanit ovat Essi Henrikssonin”Ilmestys”, Anneli Kannon”Piru, kreivi, noita ja näyttelijä” ja minun kolmen viikon kuluttua ilmestyvä kirjani. Hoksasin Kannon historiallisen romaanin vasta perjantaina, kun se sai vähän takkiinsa Hesarissa. (Aion kuitenkin lukea sen, koska uumoilen, että se on hyvä. Kannon Joenpolvi-novellikin sai aikoinaan aika ilkeää palautetta samassa lehdessä. Kritiikissä sanottiin, että aihe oli laskelmoiden matkittu Hesarin kuukausiliitteen jutusta, vaikka ei ollut. Novelli oli minusta hyvä ja tärkeä ja koskettava. Se kertoi naissotureista kansalaissodassa ja oli kerrankin sellainen juttu, jonka sisällölläkin oli jotain relevanssia.)

Gummeruksen novellikisassa menestyminen ennakoi tunnetusti pikaista kirjailijanuran käynnistymistä. Armas Alvarikin oli viime vuonna Lasipalatsissa vastaanottamassa plakaattia ja kukkasia. Ja monia muitakin novellikisasta edenneitä kirjailijoita on vaikka kuinka. Esimerkiksi muutaman vuoden takaiset novellistit J-P Koskinen ja Ata Hautamäki, joiden kanssa juttelin palkinnonjaon jälkeen. Kysyin Koskiselta miten kirjoitetaan kolme romaania kahdessa vuodessa tai edes yksi ja J-P Koskinen sanoi, että ei pidä haaskata aikaansa kirjailijaelämään vaan kirjoittaa. Joimmekin siinä sitten kahvia emmekä kaljaa.

J-P Koskisen erinomaista ohjetta vastoin olin eilen ryypiskelemässä kustannustoimittaja-lehdentoimittajaystäväni kanssa. Hän kertoi lukeneensa Sokeripalaa ja valotti aiemmassa postauksessa käsiteltyä kysymystä kirjailijan sanavallasta kirjan kannen suhteen. WSOY:llä on kuulemma sellainen linja, että jos ensimmäinen kansiehdotus ei miellytä kirjailijaa, tehdään uusi, mutta jos ei sekään miellytä, niin sitten ei enää voi auttaa. Joskus kirjailijat eivät osaa nimittäin itse sanoa mitä haluavat. He osaavat ainoastaan sanoa mitä eivät halua, ja siitä ei ole graafikolle hyötyä.

ps. Armas Alvari ja Ata Hautamäki ja kaikki muukin kiinnostava löytyy Googlen avulla. Blogger ei jostain syystä hyväksynyt kaikkia koodauksiani.

Mitä Star Catcher toivoo?

2007-08-29T23:53:00.000+03:00

Viime aikoina ei ole tapahtunut mitään kirjallisuuteen liittyvää, ellei My Little Pony My First Libraryn lukemista lasketa ja sehän lasketaan, ettei koko blogi autioidu. My Little Pony -kirjasto koostuu kahdestatoista tulitikkuaskin kokoisesta kirjasta, joissa on kauniin väristen ponien kuvia ja oudon tenhoavia kertomuksia, joiden tekijästä ei ole tietoa.

Paras My Little Pony -kirja on Star Catcher ja se kuuluu näin. Pankaa erityisesti merkille koskettava loppu:

Star Catcher

Star Catcher is a pegasus pony. She flies trough the sky with her beautiful wings. When her friends make wishes she helps their dreams come true. What do you think Star Catcher wishes for?

Ei ainoastaan liha, vaan KAIKKI liha

2007-08-21T19:31:00.000+03:00

Sain tänään postissa kirjeen ja lehtileikkeen sukulaisiltani Pirkanmaalta. Kirjeessä luki suunnilleen että WTF ja pitäitäiskö meidänkin alkaa pitää tällaisia paitoja. Lehtileike kertoi Ruoveden kansallisista yleisurheilukilpailuista. Muuan Teiskon Urheilijoita edustanut mies oli voittanut korkeushypyssä sarjansa ainoa osallistujana kultaa. Valokuvassa hänellä oli päällä paita jossa luki "Kaikki liha tottelee kuria".

Tulevan kirjani nimi on Liha tottelee kuria ja olenkin välillä miettinyt mistä olen sen plagioinut, koska en ikinä keksisi niin hyvää lausetta. Arvelin, että olen lukenut sen jonkun Pakkotoiston jampan signaturesta. Googlaus nyt sitten paljasti, että kiittäminen onkin Timo Rautiaista ja Trio Niskalaukausta, joiden fanipaidoidoissa lukee yhtä ja toista mistä tulee kova olo. Kiitos ja anteeksi, Timo!

Kyseinen Liha tottelee kuria on nyt lopullisesti poissa käsistäni. Tutkin vielä viime hetkellä Pharmaca Fennicaa ja Wikipediaa (kohdasta Area 51. Oli hyvin vähällä mennä 52). Siirtelisin pilkkuja ja tarkistaisin faktoja varmaan ensi joulunakin, ellei deadline olisi viimein saapunut. Mutta nyt oikovedos on kustantajalla ja kohta kirja on painossa.

Oikovedoksen nypeltämisen ohessa olen lukenut Tiganaa. Se on ollut kivaa lukemista, kiitos suositteluista! Tiganaa tunnutaan aina suosittelevan samassa hengenvedossa kuin järkyttävän paatoksellista Tulen ja jään laulua ja siksi odotin paljon jylhempää kamaa. Tiganassa on toki monet kidutukset ja tappelut ja elämää suuremmat kohtalot, mutta silti se tuntuu kotoisalta tarinoinnilta. Se on ihan mukava piirre, vaikka toisaalta kyllä high fantasyssä saisi vähäsen olla paatosta.

Kääpiösyvyyden kutsu

2007-08-16T11:49:00.000+03:00

Spekulatiivisen fiktion äänenkannattaja Usva tiedustelee lukijoiltaan ja avustajiltaan minkälaisia teemanumeroita on toiveissa. Itse annoin ääneni miekka & magia -spesiaalille. Perusarvot kunniaan. En tiedä ehdinkö ja osaanko kirjoittaa miekkaa ja magiaa tarjottavaksi, mutta hauskaahan se olisi.

Miekka & magia -aiheesta jatkaakseni: Kuka absurdistanin kansalainen tunnustaa keksivänsä kirjojen nimet ja ovatko ne voineet kuulostaa cooleilta edes englanniksi? Hesari pääsi nimittäin tänään syksyn lasten- ja nuortenkirjojen luetteloimiseen, ja bongasin listalta Jalavan uuden Weis ja Hickman -tuotoksen. Sen nimi on Kääpiösyvyyksien lohikäärmeet. Nyt jää jopa Salvatoren Pupukuusikko vai mikä lie Pappiskvintetti kakkoseksi. Mahdollisesti myös Eddingsin Kellin näkijätär.

Jos joku Sokeripalan lukija osaisi muuten vinkata jonkun oikein hyvän perinteisen seikkailufantasian suomeksi tai englanniksi, niin vinkkiä arvostettaisiin. Ei Hobbia eikä Martinia, toinen on luettu ja toinen ei putoa.

Oi jos oisit kultaseni kissanpentu vain

2007-08-11T22:15:00.000+03:00

Lauantain Hesari listasi sekä yhdellä lauseella luonnehti syksyn kirjat. Käykää katsomassa Hesarista tai Yrttimaan aikakirja -blogista , miten J. Pekka Mäkelän Nedut-romaania luonnehdittu! Melkein olisin uskaltanut veikata, ettei J. Pekka Mäkelän romaanissa olisi avaruuden lautanen ufojen kielellä juttellut, mutta tiedä nyt sitten enää!

Yrttimaan aikakirjasta löytyi myös kysymys Sokeripalalle, nimittäin sellainen, että miten tämän blogin nimi on syntynyt. No, nimellä ei ole varsinaista taustatarinaa. Keksin sen lennossa blogia pystyttäessäni. Sanasta syntyy mielestäni pieniä, elegantteja ja ystävällisiä mielleyhtymiä ja lisäksi pidän Olavi Virran kappaleesta Sokerpala. Lauloin sen kerran karaokessa, ja yleisö oli sitä mieltä, että esitys oli niin kaukana Jouko Turkasta kuin mikään esitys voi olla.

Voi mansikkapaikka

2007-08-07T10:54:00.000+03:00

Imagen haastettelu, joka ilmestyy syyskuun numerossa, tehtiin eilen. Toimittajalla oli mielettömän vaikeita kysymyksiä. Esimerkiksi sellaisia, että mistä mikäkin romaanihenkilö "tulee". Mitä siihenkin voi vastata? Keksin omasta päästäni? Kysyttiin myös mitä sadomasokismi merkitsee minulle nyt sitten oikeasti, ja aloin hihittää kuin pahainen teini. Eniten nolottaa se, että kun kysyttiin lempielokuvia, en saanut mieleeni mitään muuta elokuvaa kuin Mansikkapaikan. Taivas mitä pretentious shittiä! Toivottavasti se ei mene lehteen. Eikä myöskään lempimusikki, joka oli nähtävästi Tsaikovski, Air ja Satie. Sokeripalan lukijoille painotan, että oikeasti lempielokuvani on Imperiumin vastaisku. Ja lempimusiikkini Grateful Dead.

Tekeillä hassu kansi!

2007-08-03T11:54:00.001+03:00

Kävin WSOY:llä katselemassa graafikko Elina Warstan luonnoksia romaanini kannesta. Voi iloa! Siitä tulee hyvä! Kirjan nimi on Liha tottelee kuria, mutta se ei ole sadomasokismin alkeisopas eikä muukaan tuskailu ja ulkoasun eräs tehtävä on hälventää epäilykset sisällön liiasta synkkyydestä. Suunniteltu kansi onkin oivallisen hassu ja sympaattinen.

Taiteen vihollinen numero yksi

2007-07-28T16:14:00.001+03:00

Luen usein kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen blogia ja nyt siellä harmitellaan sitä, että samaan kesään ei mahdu romaanin kirjoitus ja täysipäiväinen lastenhoito. I feel your pain, Pasi! Minä en ehdi edes päivittää blogia säännöllisesti! Juttelin myös tänään erään kirjoittavan äidin kanssa kirjoittamisen ja lapsenhoidon yhdistämisestä. Hänenkin mielestään vuorokauteen tarvittaisiin lisää tunteja.

Yritän unohtaa kirjoittamisen siihen asti kunnes pystyn järjestämään itselleni varteenotettavan lohkareen aikaa. Tulee vain paha mieli ja turhaumia, jos yrittää varastaa pieniä hetkiä sieltä täältä ja sitten kuitenkin joku urpo soittaa puhelimella. Usein haaveilen kirjoittamisesta ja pelkään, että olen unohtanut miten se tapahtuu.

En bloggaa enempää lapsista, taiteen vihollisista, koska tämä on ylevä kirjallisuusaiheinen blogi eikä käsittele yksityiselämän piiriin kuuluvia asioita, mutta totean vielä, että kirjoittaminen on aikaavievä harrastus ja vaatii paljon motivaatiota. Varsinkin jos tuntee kirjoittavansa pelkkää skeidaa, houkutus tehdä jotain muuta on suuri. Olen joskus sanonut, että kirjoitin romaanin, koska tulin raskaaksi enkä päässyt baariin. Kaikki luulevat, että se on vitsi, mutta se on totista totta.

Muita kirjallisia asioita: Olen lukenut uutta Harry Potteria ja se on yllättävän hyvä ja pelottava. Ehkä siitä enemmän myöhemmin. Alkuviikosta oli Trendin kuvaus Viikin peltomaisemissa. Kuvaaja kertoi, että Viikin tieteellisissä navetoissa on lehmiä, joiden vatsassa on pleksi. Niiden läpi tutkijat voivat tarkkailla lehmän vatsojen toimintaa.

Puhdistava Antti Tuuri

2007-07-21T10:35:00.000+03:00

Olen lukenut Antti Tuurin pientä kertomuskokoelmaa nimeltä Perhokalastuksen alkeet. Se kertoo siitä mistä nimikin antaa ymmärtää. Aihepiiri ei kosketa minua lähtökohtaisesti, mutta olen pitänyt kirjasta kovasti. Kaikenlaisesta kikkailusta vapaa tyyli on puhdistavan ja elvyttävän tuntuista. Mikään kasvi tai eläin ei ole kuin jokin muu asia. Päähenkilön ei kärsi mistään hienosta sisäisestä demonista. Hän ajattelee, että tuli ahven, selkään sattuu tai hyttyset pistävät. Jollakin tavalla päähenkilö tuntuu hyvin läheiseltä ja inhimilliseltä, ja kalastusretkien tunnelmaan pääsee heti mukaan.

Olen varmaankin lukenut vähän liikaa sellaista korkeaoktaanista kirjallisuutta, jossa sattuu ja tapahtuu koko ajan ja jokainen asia on kuin joku toinen asia, mitä hienompi ja erikoisempi, sen parempi. Huomasin kypsymisen merkkejä, kun luin Peter Hoegin Hiljaista tyttöä. Siinä rikkas mies avaa lompakkonsa, ja päähenkilö mietti mielessään, että tuonnehan mahtuisi pieni hevonen, falabella. Siis ei pelkästään pieni hevonen, vaan "pieni hevonen, falabella".

Haastattelun väärällä puolella

2007-07-18T10:44:00.000+03:00

Kävin ensimmäisessä oikeassa kirjailijahaastattelussa. Juttu tulee syyskuun Trendiin. Muutama viikko sitten minua haastateltiin myös WSOY:n tiedotuslehteen, mutta se ei ole aivan sama, koska se media oli virankin puolesta ystävällinen.

Oli elähdyttävää puhua tunti kiinnostavista asioista (esim. itsestään), mutta parasta oli se, että toimittaja oli lukenut koko romaanikäsiksen etukäteen, vaikka aikaa oli ollut vain muutamia päiviä. Se jos mikä on hyvä merkki! Ex-kulttuuritoimittajana tiedän, että jos toimittajalla on kiire ja jutun aiheena oleva taideluoma osoittautuu siihen päälle vielä kauhean puisevaksi, niin silloin sitä vain vilkaistaan ja toivotaan, ettei taiteilija huomaa ja närkästy.

Scifistisiä mittauksia

2007-07-15T22:46:00.000+03:00

Piristävintä Finnconissa oli (samanaikaisesti järjestettävän) Animeconin cosplay-nuoriso, joilla oli toinen toistaan hienompia asuja. Kuuntelin pari kotoiseen spefi-kirjallisuuteen liittyvää paneelia ja lisäksi puolikkaan viihtyisästä Harry Potter -paneelista. Potterin yleisö oli suuri ja alkoi hurrata aina kun tuli puhe luihuisista!

Atoroxin voitti tänä(kin) vuonna Anne Leinonen. Voitokas novelli oli Toisinkainen, joka on julkaistu Portissa ja Valkeita lankoja -novellikokoelmassa. En ole lukenut muita Atorox-finalisteja kuin Annen kirjoittamat Toisinkaisen ja Koska he olivat liian pyhiä sekä Jenny Kangasvuon Sudunkulun. (Sokeripala palvelee: Sudenkulku löytyy nettilehti Usvasta täältä.)

Toisinkainen on tosi hyvä ja vastaa suunnilleen sataprosenttisesti sitä, mitä odotan science fictionilta. Siinä on ihmeen tuntua, uskottavia keksittyjä faktoja ja se askarruttaa kovasti lukijan mielikuvitusta ja älyä. Novelli käsittelee kiinnostavia moraalisia ja yhteiskunnallisia ongelmia. Lisäksi se oli hyvin ja jouhevasti kirjoitettu ja tunnelmaltaan yhtä aikaa lievästi ällöttävä ja hyvin riipaiseva.

Alkumereen sijoittui seitsemänneksi, vähän korkeammalle kuin uskalsin toivoa. Go me!

Novassa annettiin kilpailun historian ensimmäinen kaksoisvoitto. Voittajat olivat Anne Alasirniö novellilla Merestä olet sinä tullut ja Niilo Sevänen novellilla Talven portti. Merestä olet sinä tullut vaikutti tuomariston, tai ainakin minut, kauniilla kerronnalla ja tunnelmalla. Toinen voittaja, Talven portti, oli grandiöösi fantasiajuttu, jossa oli sellaista suoraviivaista väkivaltaa ja hyytävää tunnelmaa, ja toisaalta lievää puisevuutta, josta tuli vähän mieleen Robert E. Howard ja Michael Moorcock.

Esituomaristo valitteli hieman sitä, että Novan taso oli tänä vuonna heikonlainen. Raati, joka luki 22 esiraadin valitsemaa novellia, totesi saman asian, mutta toisaalta Nova on aloittelevien kirjoittajien kilpailu, joten turha kai sitä on kauheasti nillittää, jos jälki ei ole vielä aivan painokelpoista.

Henkilökohtaisia suosikkejani (mikä ei ole parhaan synonyymi) olivat Täällä lie lohikääremeitä ja Legenda sekä kymmenen kärjen ulkopuolelle jääneet Sinun identiteettisi tähän ja Piessa. Toivottavasti ne näkevät jossakin lehdessä päivänvalon. Sokeripala ei voi valitettavasti kertoa kirjoittajien nimiä, koska en muista niitä ulkoa. Pian ne nimet varmaankin pamahtavat jonnekin nettiin.

Myöhemmässä paneelikeskustelussa mietittiin sf/f-kirjoituskilpailujen tulevaisuutta. Panelistien yhteinen huoli tuntui olevan se, että kilpailujen suuri määrä alkaa nakertaa tekstien tasoa. Potentiaaliset kirjoittajat eivät ehdi kehittää ilmaisuaan tai hioa tekstejään, saati kirjoittaa romaania.

Kauhutarinointiin keskittyneen nettifoorumin Death Writersin edustajat olivat aiheuttaneet lainehdintaa vesilasissa sopivasti ennen Finnconia esittämällä jotain sensuuntaisia ajatuksia, että scifikilpailuissa on kukkahattutätimäiset ja tekotaiteellisuuteen mieltyneet raadit, jotka jättävät hyvät ja vetävät tarinat kärjestä. No, kukkahattu on aina katsojan silmässä, mutta ainakaan tällä kertaa Nova-finaalissa ei tullut vastaan yhtään hyvää viihdeseikkailua, jota olisi voinut dissata. Hyvän viihteen kirjoittaminen on vaikeaa.

Pasi Karppanen huomautti osuvasti, että koska sf-lehdet eivät maksa kirjoittajille pennin pyörylää, kirjoittajat saavat kirjoittaa ihan mitä huvittaa. Seuraavassa hengenvedossa hän kuitenkin tuumaili jotenkin siihen tapaan, että fandomin pitäisi jollakin tavalla ryhdistäytyä ja tehdä jotakin suurempaa ja uljaanpaa kuin nyhertää pikku novellejaan. Siihen Liisa Rantalaiho sitten, että missä mukamas on se instanssi, joka ilmoittelee mihin yksittäiset spefikirjoittajat saisivat ryhtyä.

Itseäni on ruvennut ihmetyttämään se, että miksi näissä sf/f-kirjoitusjengeissä ollaan ylipäänsä niin kovia kilpailemaan ja mittaamaan. Novassa ja Atoroxissa ilmoitetaan aina säntillisesti koko kymmenen kärki ja sen järjestys, vaikka kyse on novelleista eikä urheilusta. Yleensähän tilanne on se, että monet tekstit ovat hyviä, mutta erilaisia. Ei kai missään muualla kirjoituskilpailussa jaeta yhdeksänsiä sijoja, vai jaetaanko muka?

Finnconiin

2007-07-10T00:20:00.000+03:00

Ensi viikonloppuna Jyväskylässä pidetään suuri ja mahtava scifi- ja fantasiatapahtuma Finncon. Heti lauantaiaamuna jaetaan novellipalkinnot Nova ja Atorox. Novassa minulla on ilo ja kunnia edustaa tuomaristoa. Atoroxin lyhyellä listalla on eräs muinainen novellini nimeltä Alkumereen.

Novan tuomarityö on ollut kiinnostavaa ja aika vaikeaa. Tuomaristo on ollut eri mieltä yhdestä ja toisestakin novellista. Olemme vääntäneet viime viikot peistä mm. siitä onko teksti ”käytännössä ainoa julkaisukelpoinen koko setistä” vai ”vastenmielinen, tökerö ja banaali”, ”aivan loistava” vai ”tekotaiteellinen”. Kirjoittelen Novasta lisää Sokeripalaan kunhan palkinnot on jaettu.

Atorox-finaaliin päässyt novellini Alkumereen tuli vuonna 2004 Novassa kolmanneksi ja se julkaistiin sittemmin Kosmoskynässä. Se kertoi tytöstä, joka halusi merenneidoksi. Ihan hirveästi ei käy kateeksi tämänvuotista Atorox-voittajaa (joka en ole minä, listalla on vaikuttavia novelleja ja Alkumereen on aika pienimuotoinen juttu). Alan piireissä tuntuu käyvän kova napina siitä, että Atoroxin myöntämisperusteet ovat pielessä. Aiheesta pidetään paneelikin.

50 sivua paskaa kahdessa viikossa -metodi

2007-07-09T00:18:00.000+03:00

Heti sen jälkeen kun perustin tämän blogin, tajusin, etten tee mitään aihepiiriin liittyvää, ellei Nora Robertisin romanssin tai Harry Potter and the Half-blood Princen lukemista lasketa. Aloin jo huolestua, mutta tänään luin autossa niin oivaa kamaa, että siitä kannattaa viimein blogata.

Oiva kama oli parinkymmenen sivun pätkä erään pellenä ja muissa epätavallisissa hommissa kunnostautuneen ystäväni romaanista. Koska teos on kesken, enkä ole kertonut kirjoittajalle, että kerron siitä täällä Sokeripalassa, en kuvaile sisältöä muuten kuin että rules ok & kicks serious ass. Toivon, että romaani on ennen pitkää kansissa ja kirjakaupassa ja laajoja lukijamassoja hämmästyttämässä. Minusta näyttää siltä, että siinä on suuruuden siemenet. Se on outo tarina oudosta maailmasta, kaikin tavoin omaperäinen ja jännittävä ja viriili.

No kuitenkin, se mikä tässä on bloggaamisen väärti on se, että romaani syntyy 50 sivua paskaa kahdessa viikossa -metodilla, johon kannattaa kohta alkaa suhtautua vakavasti. Metodi on sellainen, että tekstiä hakataan nopeasti (tavoite on nelisen sivua päivässä, mutta ei se aina onnistu, jos muu elämä tulee väliin), suunnittelematta, itsekritiikittä ja editoimatta. Pitää kirjoittaa, vaikka ei yhtään huvittaisi tai osaisi tai jaksaisi, mutta ajatella ei tarvitse. Myöhemmin sitten katsotaan mitä tuli tehtyä ja tarpeen mukaan fiksaillaan.

Päätimme kokeilla tällaista kirjoitusharjoitusta puolisentoista vuotta sitten kirjoittajapiirissäni, koska minulla ja ilmeisesti vähän muillakin oli käynnistymisvaikeuksia, itsekriitikin yliannosta ja valkoisen paperin kauhua. Metodin avulla on syntynyt sittemmin ainakin kaksi ja puoli romaania (yksi ilmestyy ensi syksynä ja toinen on kustantamossa harkinnan alla) sekä yksi pienoisnäytelmä (joka esitettiin menestyksekkäästi ainakin Ilvesteatterissa.)

Menetelmä ei ole mitenkään uusi tai epätavallinen. Ainakin maineikas kirjoittamisopettaja Natalie Goldberg suosittelee sen tapaista kirjoittamista kovasti. Nanowrimo, jossa siis naputellaan romaani kuukaudessa, on vähän samanhenkinen juttu. Ymmärtääkseni monet (mutta eivät kaikki) kirjailijat ovat muutenkin sitä mieltä, että silloin kun kirjoitetaan ensimmäistä versiota, pitää mennä eikä meinata. Mutta kirjoittajapiiriläiseni ovat vieneet menemisen eikä meinaamisen siinä mielessä pitkälle, että mitään ei ole suunniteltu etukäteen: yhtäkään henkilön nimeä, tapahtumapaikkaa, juonenkäännettä tai teemaa ei ole valittu etukäteen. Sitä vain on aloitettu jonain päivänä eikä lopetettu pitkään aikaan.

Näyttää ihan siltä, että moinen automaattikirjoitus, jossa kanavoidaan omaa sielua, tuottaisi omaperäisiä ja elinvoimaisia tekstejä. Samojen kirjoittajien harkitut ja etukäteen kelatut jutut ovat olleet minusta yleensä heikompia kuin ne itsekritiikittömät pläjäykset. Itsellänikin näyttäisi olevan niin, että tällaisesta sormiharjoituksista tulee onnistuneinta tekstiä.

Harmillinen puoli on se, että varsinkin pitkissä jutuissa saa eteensä aina pitkät ja työläät rakenteen oikomiset loppuvaiheessa. Toinen metodin heikkous, ainakin omassa tapauksessani, on se, että siihen on hyvin vaikea luottaa, varsinkin jos kirjoittamisessa on ollut taukoa. On vaikea uskoa, että omasta päästä voisi putkahtaa kokonainen teos, jos siellä ei tunnu olevan valmiiksi mitään.

Kohta alkaa

2007-07-04T23:55:00.000+03:00

Kirjallinen blogi Sokeripala aloittaa toimintansa. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!