Työrauha

Olen taas naputellut savu päästä nousten kaiket vapaahetkeni ja nyt naisia miellyttävä tarina on valmis ja lähetetty tilaajalle. Siinä on villihevosia, pahoja kakkuja ja komea karjapaimen. Vampyyreita en valitettavasti saanut sopimaan.

Apatosauruksen maa on ollut hieman vastatuulessa ja julkaisuajankohta on edelleen vähän epäselvä. Kyllä se kaiken järjen mukaan melko pian saatetaan kansiin, mutta parempi, etten sano enempää ennen kuin sydänveri, jolla kustannussopimukset allekirjoitetaan, on kokonaan kuivunut.

Tekeillä on taas yksi tyttöjen novelli, jossa ei saa esiintyä alkoholia eikä eksplisiittistä seksiä, ja pari kiinnostavaa antologiaprojektia.

Eräs ystävällinen toimittaja kysyi minulta alkuviikosta tuntuuko minusta WSOY:n kirjailijana, että minulla ei ole työrauhaa. No, minullahan ei ole työrauhan häntääkään, koska olen mennyt lisääntymään, mutta sehän ei ole millään tavalla kustantajani syy. Vakavasti puhuttuna tästä WSOY:n hässäkästä haluaisin sanoa vain sen, että yksi argumentti julkisessa keskustelussa on ollut tosi tyhmä. Nimittäin se, että Sofi Oksasella ei ole oikeutta rääpöstellä kirjailijoiden ongelmia, koska on itse niin menestynyt, kiitos Södikan. Oksanen on menestynyt pääasiassa oman työnsä ansoista ja toisekseen on ihailtavaa että menestynyt kirjailija pitää pienempienkin puolta.

Käytännössä, kustantajasta riippumatta, kustannusmaailma on melkoisen höhlä paikka kirjailijan kannalta. Bisnes toimii läpi talouden nousu- ja laskukaudet sellaisella logiikalla, jossa kustantajat ja kirjakauppiaat onnistuvat tekemään rahaa, mutta kirjailijat eivät. Raha ei ole tietenkään useimmille kirjailijoille tärkein motivaattori, ja vain hyvin harvat ja rohkeat uskaltavat jättää toimeentulonsa pelkän luovan kirjoittamisen varaan. Mutta kaikille kirjailijoille on tärkeää, että kirja löytää lukijansa. Itselläni on käynyt onnellisesti, koska Lihis löysi yleisönsä ja liikkuu edelleen, mutta monet hyvät kirjat jäävät pimentoon. Ne julkaistaan aivan kuin tyhjyyteen. Jonkin ajan kuluttua kustantaja ilmoittaa, että kirjailija voi itse ostaa painoksen tai sitten kirja menee Kirjatorien alennuslaarien kautta paperinkeräykseen.

Tuhansien zombien maa

Pieni kaupallinen tiedote:

Elävää lihaa himoavat kalmot ovat nousseet haudasta ja aloittavat Suomen valloituksen!

Ensimmäinen suomalainen zombitarinoiden kokoelma kokoaa yhteen sellaisia kirjoittajia kuin Miina Supinen, Mike Pohjola, Harri Erkki, Petri Salin ja Jussi Katajala. Tiedossa on perinteistä zombimenoa, mutta myös ärhäkkää poliittista satiiria ja epäsovinnaista irrottelua!



Tämä oli juuri ilmestyneen Tuhansien zombien maa -antologian takakansiteksti. Kustantaja on Turbator ja toimittaja Juri Nummelin. Muut kirjoittajat ovat Petri Laine, Rimma Erkko, Heikki Nevala, Jesse Kartes, Johannes Sohlman ja Tuomas Saloranta. Kannen kuva on Mika Myyryn.

Minulta on mukana pieni novelli nimeltä Miten se ihmisen tappaa. Se on ilmestynyt aikoinaan Usvassa ja sen voi lukea myös täältä. Kirjoitin sen jo vuosia sitten, ennen kuin olin aloittanut esikoisromaanini tekemistä. Novellin zombius taitaa olla vähän katsojan silmässä, siinä edes yritetä syödä kenekään aivoja. Muut kirjoittajat laittavat sitten veripalttuakin pöytään!

Saurus vs. rotta

Olen pähkäillyt koko kesän uuden lyhytproosakirjani nimeä. Kirja ilmestyy vasta joskus ensi maaliskuussa tai huhtikuussa, mutta markkinointisyistä sillä pitää olla nimi jo nyt. Nimien etsiskely on minusta yleensä hauskaa ja kiehtovaa, mutta tällä kertaa se on ollut vaikeaa, koska itse kirja on vasta puolitekoinen.

Kirjasta tulee nyt sitten Apatosauruksen maa. Kuulitte sen esimmäiseksi täältä ettekä Kirjasanomista! Olin jo päättänyt ja runnonut läpi ajatuksen, että kirjasta tulisi Oma rotta. Mutta päivää ennen katalogin painoon menoa lähdin juomaan kuohuviiniä lyyriikko- ja prosaistikuntamme creme de la cremen kanssa. Creme de la creme oli yksimielisesti ja painokkaasti sitä mieltä, että nimiehdokkaiden first runner up - Apatosauruksen maa - on paljon parempi kuin Oma rotta.

Kotona kysyin vielä läheisiltä ja muusilta mielipidettä ja hekin olivat sauruksen puolella. Totesin, että Rotta oli kai sitten se kuuluisa darling, joka pitää tappaa. Apatosauruksen maa kuvaa kieltämättä paremmin kirjan sisältöä, tunnelmaa ja (siinä toivon mukaan olevaa) outoa kauneutta. Myönnän sen itsekin, ja olen nyt hyvin tyytyväinen.

Mitkä teistä, hyvät tätä postausta lukevat henkilöt, ovat hienoja kirjan nimiä? Minusta hyviä nimiä ovat mm: "Säkenöivät päivät" ja "Have Spacesuit, Will Travel". Nämä tulivat nyt mieleeni, koska kumpikin kirjoista on lukulistallani. Ensimmäinen siksi että se on tiettävästi hyvä, toinen siksi, että George R. R. Martin kertoi Finnconissa, että melkein jokainen hänen sukupolvensa sf/f-kirjailijoista on saanut alkuperäisen innostuksensa juuri siitä nuortenkirjasta.

Kesäisiä tapahtumia

Viime viikonloppuna osallistuin kirjoittajapiirimme tapaamiseen Leinosen Annella. Oli hauskaa ja inspiroivaa. Julkaisemattomien käsikirjoitusten lukeminen on aina kivaa. Kirjat ovat silloin vielä villejä ja vapaita, ja niissä on kiehtovia rönsyjä ja höpinöitä. Vaikka kyllähän ne tietysti paranevat aina uudelleenkirjoittamisella.

Olen saanut etuoikeuden lukea etukäteen myös Tuuve Aron romaanin nimeltä Yöstä Aamuun. Se ilmestyy syyskuussa ja on viekas, vähäeleisen hauska ja omalaatuinen.

Kansien välistä olen lukenut Jules Barbey d'Aurevillyn ja Antti Nylénin teoksen Dandyismistä ja George Brummellista. Tuntui kuin olisi lukenut jostain marsilaisen elämästä.

Kirjoittamani novelli on nyt ilmestynyt Miss Mixissä. Se on kauhuromanttinen tarina, jossa kuutamo paistaa mielisairaalan kaltereiden takaa ja vangittu neito kaipaa mystistä rakastajaansa. Kuvitukseksi on valittu ilmeisesti kaksi Sabrinan Boys, boys, boys -videon extraa, joista toinen on krapulassa ja toinen irstailee vielä kännissä. Go figure.

Siinä nämä viimeaikaiset kirjalliset tapahtumat.

Ilmeisesti edellisen postaukseni guruilu oli liian törkeää hybristelyä, koska kirjoittamisen jumalat ovat lyönteet minut maahan. En ole kirjoittanut mitään käyttökelpoista varmaan kuukauteen. Toivon, että olen nyt tarpeeksi nöyrtynyt, koska deadlinet häämöttävät horisontissa.

Motivaatiopuheenvuoro tuleville kirjailijoille

Kommenttiosastolla Sanna kysyi kantaani kahteen wannabe-kirjailijan ongelmaan ja käytän nyt tilaisuutta esiintyä guruna ja kertoa ratkaisut. Nyt lähtee:

1) Mitä tehdä kun ei ikinä jaksaisi oikeasti istua kirjoittamaan?

Käytännössä kukaan ei koskaan halua istua kirjoittamaan. Olen kuullut vain yhdestä kirjailijasta, joka haluaa, ja luulen, että hänkin valehtelee.

Tämä on sellainen vaihe, jossa moni wannabe-kirjailija hyytyy, koska paitsi että ei jaksaisi kirjoittaa, saattaa myös luulla, että palava hingun puute on merkki siitä, että ei ole pohjimmiltaan kirjailijaluonne. Asia ei ole kuitenkaan niin. Kirjoittaminen, jonka tuloksena on jonkinlaisia teoksia, vaatii kieltämättä hyvin paljon sitkeyttä, mutta pitkäjännitteisyyttäkin oppii harjoittelemalla.

Tärkeintä on se, ettei ikinä raivaa kokonaisia päiviä saati elämänvaiheita kirjoittamista varten. Silloin tuloksena on nolla sivua tekstiä ja massiivinen itseinhon alho. Kirjoittamisrutiinin saa alkuun (ja kirjat valmiiksi) kun tekee ryhtymiskynnyksestä mahdollisimman matalan.

Jos itseltäni on rutiini kadoksissa tai olen väsynyt tai kiireinen, päätän kirjoittaa vain 15 minuuttia päivässä. Kirjoitan jotain hölynpölyä, esim. tilitän katkeria tuntojani maailmasta ja kanssaihmistäni. Jos olen ihan tööt, päätän kirjoittaa vain kaksi virkettä illassa. Sen verran jaksaa, vaikka olisi kuinka kyllästynyt raapusteluunsa ja haluaisi tai pitäisi tehdä jotain muuta. Usein, jos on aikaa, tulee kirjoitettua pidempään kuin se vartti ja joskus syntyy jotain ansiokastakin.

Tärkeintä on, että kirjoittaa usein. Laadusta tai aiheesta ei ole niin väliksi, kunhan vaan kirjoittaa. Melko pian hommasta tulee rutiini josta jopa nauttii, ja sisältökin siitä kohenee. Jos joka päivä kirjoittaa joka tapauksessa, pian alkaa tuntua siltä, että siinähän voi samalla vaivalla kirjoittaa jotain kivaakin.

2.) Kun alkaa miettiä omaa aihettaan, tajuaa, että siitä on jo kirjoitettu ja mitä pidemmälle miettii, ajattelee, että en mä kuitenkaan mitään osaa.

Aiheesta ei kannata angstata yhtään. Jos kirjoittaa sellaista mikä itseä kiinnostaa, on enemmän kuin mahdollista että se kiinnostaa lukijoitakin. Kuluneet aiheet ovat kuluneita siksi, että ihmisistä on niin ihanaa kelata niitä aina vaan. Jos kirjoittaa rehellisesti omalla tavallaan, käsittelytavasta tulee väistämättä yksilöllinen ja mielenkiintoinen.

Se tunne, että ei osaa, on wannabe-kirjailijan itsetunto-ongelma eikä liity kirjalliseen lahjakkuuteen tai mihinkään muuhunkaan reaalimaailman asiaan millään tavalla. Huonouden tunne ja tekstin laatu eivät ole korrelaatiossa keskenään. Moni paska kirjoittaja pitää itseään hyvänä ja hyvä kirjoittaja paskana. (Ja joskus joku paska pitää itseään paskana ja hyvä hyvänä - kuten sanottu, ei mitään korrelaatiota.)

Huonouden tunteeseen ei auta mikään muu kuin se, että tietoisella päätöksellä kieltäytyy välittämästä siitä. Jos kirjoittaa urheasti oman lahjattomuutensa läpi ja tekee parhaansa vaivojaan säätelemättä, ja sitten saa teoksensa valmiiksi, on suuri moraalinen voittaja joka tapauksessa. Se on se voiton hetki! Sen jälkeen voi miettiä jos haluaa, että onko kirja nyt hyvä vai huono ja mitä sille kannattaa tehdä. On mahdollista, että se on hyvä, mutta sitä ei voi mitenkään tietää ennen kuin on kirjoittanut sen. Ja jos se on huono, voi kirjoittaa uuden.

Uusälyttömiä muistoja ja äitejä

Eilen oli Uusälytön ilta ravintolalaiva Wäiskissä, ja siellä oli hilpeitä ja uskomattomia esityksiä. En osaa kuvailla niitä, koska olen niin krapulainen ja heikko. En usko että löytäisin sanoja kuvaamaan näkemääni edes täysissä voimissani, niin outoja ja hauskoja ne esitykset olivat.

Sanon vain: jos teille, rakkaat Sokeripalan lukijat, tarjoutuu joskus mahdollisuus kuulla Eirikur Örnin runoja tai Alvari Lume Meteli Trion keikkaa, niin tarttukaa mahdollisuuteen! Vastaavaa ette laitosteattereissa näe! Kaikki muutkin esitykset olivat hienoja, mutta nämä kaksi olivat ehkä intensiivisimmät.

Itse luin pari tekstiä tulevalta novellikokoelmaltani. Ne tuntuivat melko poroporvarillisilta verrattuna toisten esiintyjien avantgarde-vetoihin, mutta yleisö vaikutti kuuntevan niitäkin mielellään. Salista kuului aina naurua kun tekstissä oli sana peenis. Se onkin hauska juttu se peenis, erityisesti noin kahdella e:llä.

Jukka Laajarinne sanoi, että suunnitteilla on uusi uusälytön ilta syksyllä. Tulkaa sitten sinne sankoin joukoin.

Lopuksi toivotan hyvää äitienpäivää äideille ja esitän äitienpäiväkysymyksen. Nimittäin Vesa Sisättö haastatteli minua vähän aikaa sitten Vihreään Lankaan aiheesta "kenet haluaisit toiseksi äidiksesi nykyisen lisäksi" ja vastasin, että Camilla Mickwitzin Jason-kirjojen Kaarinan, koska hän toisi elämääni tekemisen meininkiä. Kuka olisi teidän mielestänne hyvä lisä-äiti?

Tervetuloa Uusälyttömään iltaan

Kiitos että kerroitte mikä naisia kiinnostaa. Lista näyttää tältä: Biljardi, autot, kalastus, maahanmuuttajamiehet, L. M. Montgomery, vampyyrit, kuiva italialainen valkoviini, Dostojevski, Colin Firth, suklaa, Buffy, slash, puhuminen, shoppailu, ihana ruoka, toisiinsa rakastuvat cowboyt, hevoset (mausteena).

Eiköhän näistä jotain lähde. Kertomus ilmestyy vasta joskus ensi vuoden puolella, mainostan sitä sitten lähempänä.

Mainostan nyt Toista Uuusälytöntä Iltaa:



Kuva on niin pieni, että tässä tietoja uudelleen: Toisessa Uusälyttömässä illassa 9.5. kello 19 alkaen on luentaa, draamaa ja muotokuvia. Osoite: Ravintolalaiva Wäiski, Hakaniemenranta 11. Narikka maksaa kai 2,5 euroa, muuten tapahtuma on ilmainen.

Tässä Jukka Laajarinteen laatima Uusälytön manifesti. Olen perehtynyt uusälyttömyyteen itsekin vasta hiljattain ja se vaikuttaa minusta kotoisalta taidesuuntaukselta.